Kun maailman vaikutusvaltaisimmat johtajat valitsivat tapaamispaikakseen Suomen, oli se lottovoitto. Panostus toi Suomelle valtaisan maailmanlaajuisen mediahuomion. Imagoa ei voi ostaa rahalla, ja satavuotias Suomi sai nyt kampanjan, josta mikä tahansa maa olisi kateellinen.
Suomi tunnetaan lähinnä formulatähdistä, Joulupukista ja Lapista, mutta nyt huippukokous toi esiin turvallisen kongressien Suomen. Tuhannet toimittajat ylistivät päiväkausien ajan Suomea medioissa ja päivittivät tuntemuksiaan miljoonille seuraajille sosiaalisessa mediassa. Sadat miljoonat ihmiset kuulivat ja näkivät miten hyvin Suomessa kaikki toimii, vettä voi juoda hanasta, ihmiset ovat ystävällisiä, luonto on kaunis ja poliisitkin vitsailevat. Unohtamatta eksoottista yötöntä yötä.
Huippukokouksen merkittävin anti siis oli, että maailman suurimmat johtajat luottavat edelleen suomalaisiin tapaamistensa järjestelyissä. Maailman tila on nykyisin sellainen, että turistit ja kongressiväki pelkäävät terrori-iskuja ihan tosissaan. Matkakohteita valitaan siksi entistä enemmän maan turvallisuuden perusteella.
Tampere haastaa jo nyt monin tavoin Helsingin kongressipaikkana, ja Kansi ja areena -projektin valmistuttua vielä selvemmin. Huippukokouksen rahakasta satoa tullaan keräämään Pirkanmaalla vielä pitkään, kunhan kaupunki, Tredea ja sen pyörittämä Visit Tampere voivat panostaa jatkossa vielä nykyistäkin voimallisemmin uusien tapahtumien hankkimiseen. Tähän mennessä on tehty upeaa työtä, josta osoituksena muun muassa yleisurheilun nuorten MM-kisat.
”Pidin loman viimeksi 1990-luvulla. Ei se ollut maineensa veroista.” Tuota lausahdusta olen ajoittain viljellyt, kun keskusteluissa on tullut puhetta yrittäjien asemasta Suomessa. Yrittäjät ovat täällä kylmässä Pohjolassa olleet perinteisesti sylkykupeista seuraavia, kuten olemme taas viime päivinä saaneet huomata muun muassa Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan kommenteista sekä demarien vaalikampanjasta. Yrittäjää pidetään noissa piireissä lähinnä loputtomana lypsylehmänä.
Meidät yrittäjät on siis perinteisesti sysätty ravintoketjun alapäähän, vaikka ilman meitä koko Suomi pysähtyisi kertalaakista. Yrittäjät ja yritykset pitävät tätä maata pystyssä ja maksavat myös julkisen sektorin palkat ja kulut. Ilman yrittäjiä ei siis olisi hyvinvointivaltiota eikä hyvinvointia. Merkittävä osa yrittäjistä raataa kirjaimellisesti niska limassa pitkää päivää surkealla palkalla. Yrittäjät maksavat ensin työntekijöille ja verottajalle, ja vasta sitten saavat ehkä hieman juustoa perheensä leipien päälle, jos siihen sattuu jäämään hieman rahaa. Usein ei jää. Yrittäjät eivät myöskään nosta osinkoja, ellei ensin ole tehty kovalla työllä ja suurella riskinotolla hieman voittoa, jota voisi jakaa osinkona.
”Haluan työn, josta en halua lomaa.”
Itse tein viime vuosikymmenen lopulle saakka aivan liian paljon töitä, kun työpäivät venyivät helposti jopa 12 tuntiseksi seitsemänä päivänä viikossa. Käytännössä yrittäjyys on siis yleensä äärimmäisen kaukana vasemmiston mielikuvaporvareista. Todellisuudessa yrittäjät polttavat itsensä yhä useammin loppuun ja monet jopa hautaan. Viime päivinä muun muassa Lyytin toimitusjohtaja Petri Hollmén ja juontaja Lauri Salovaara ovat julkaisseet sosiaalisessa mediassa tästä asiasta pysäyttävät päivitykset. Keho voi irtisanoa sopimuksensa, vaikka yrittäjä olisi omasta mielestään yhä hyvässä kunnossa.
Yrittäjien raataminen ja hektinen 24/7-elämäntapa menevät joskus niin pitkälle, että fysiikka sanoo itsensä yksinkertaisesti irti. Se on kehon viimeinen hätähuuto, sillä seuraavaksi soitetaan jo hautapaikkaa. Yrittäjän lomista on tullut mediassa viime aikoina mantra, jonka nimeen vannotaan ja joiden uskotaan pelastavan loputtomasti raataneen yrittäjän elämän burnoutilta. Jokainen ihminen on tietenkin erilainen, mutta juuri lomien merkityksen korostaminen on minusta mennyt jo liian pitkälle. Miksikö? Koska silloin jää varjoon yrittäjän jaksamisen kannalta monta kertaluokkaa lomaa tärkeämpi seikka.
”Yrittäjät paikkaavat muita ja tekevät pitkää päivää. Kun työviikon pituus on yli 55 tuntia, uupumisriski kasvaa huomattavasti.”
– Työterveyslääkäri Auli Rytivaara
Pidin siis oikean loman viimeksi 1990-luvulla. Se pitää paikkansa, mutta en mainitse asiaa tässä yhteydessä retostellakseni lomattomuudellani, sillä pointtini on täysin toinen. Olen varmasti monien kanssa eri mieltä, mutta väitän, että loma ei pelasta yhtään yrittäjää loppuunpalamiselta. Tiedän useita yrittäjiä, joille loma itse asiassa aiheuttaa arkea enemmän stressiä. Lomalta palataan silloin huonommassa kunnossa kuin sinne lähdettiin. Tiedän toki, että monille yrittäjille lomat ovat tärkeitä ja jopa selviytymisen elinehto. Haluan kuitenkin korostaa, että muitakin vaihtoehtoja paremmalle jaksamiselle löytyy. Lomien sijaan valtaosalle yrittäjiä ratkaisu voisi löytyä aivan tavallisesta arjesta, josta puhutaan nykyisin mielestäni aivan liian vähän.
Minusta jokaisen yrittäjän tulisi tavoitella tilannetta, jossa hän rakastaa sitä mitä tekee, koska silloin menestyksen eteen työskenteleminen on helpompaa ja Vincitin toimitusjohtaja Mikko Kuitusen sanoin ”Maanantaina ei saa vituttaa tulla töihin”. Tuskin kukaan pääsee suoraan unelmatyöhönsä, mutta jo matka siihen on usein mielenkiintoinen ja tarjoaa myös positiivisia haasteita. Sellaisia, jotka eivät välttämättä kuormita äärirajoille. Lomaa parempi vaihtoehto olisikin mielestäni arjen tasapainottaminen mahdollisimman vähän henkisesti ja fyysisesti kuormittavaksi. Se ei tietenkään ole helppoa, mutta mahdollista se kyllä on.
Miksi yrittäjä haluaisi antaa koko ajan 110 % itsestään, jos sen seurauksena menee henki? Vähempikin riittää sekä yrittäjälle että hänen läheisilleen. Päätöksen asiasta voi kuitenkin tehdä vain yrittäjä itse. Oman hyvinvoinnin kuunteleminen ja mahdollisten muutosten seuraaminen on kaiken A ja O, sillä olemme kaikki erilaisia ja oireilemme loppuunpalamisesta eri tavoin. Jokaisen yrittäjän tulee pyrkiä olemaan itselleen rehellinen siitä mikä on oma tilanne fyysisesti ja henkisesti, ja toimia sen mukaisesti. Jos asiasta on epäselvyyttä, niin ammattiapua on runsaasti tarjolla.
”Loma ei pelasta ketään, jos arki kuormittaa liikaa.”
Painoin itse yrittäjänä aivan liian lujaa vuodet 1994-2009, ja vasta jälkeenpäin huomasin, että olisi pitänyt rauhoittaa menoa jo aiemmin. Siihen ei kuitenkaan ollut ensin vuosikausiin taloudellisia mahdollisuuksia, ja kun taloudellinen mahdollisuus lopulta tuli, niin yrityksen kasvun hakeminen lisäsi vauhtia entisestään. Se oli itseään ruokkiva kierre. Onneksi erinäiset seikat auttoivat lopulta huomaamaan, että yrittäjänä minun ei olekaan pakko painaa duunia 24/7. Joskus voi antaa myös itselleen ja läheisilleen aikaa. Muuten voi käydä niin, että yrittäjä huomaa olevansa yhtäkkiä eläkeikänsä kynnyksellä kokematta ja näkemättä tarpeeksi.
Minusta jokaisen yrittäjän tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Se on usein liikaa vaadittu varsinkin yrityksen alkuvaiheessa, mutta tavoitteena se on loistava. Kun yrittäjä saa delegoitua yrityksensä rutiinityöt muille, kykenee hän purkamaan omaa kuormitustaan ja näkemään metsän puilta, jolloin yrityksen kehittämisen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin arkirutiinien hoitamisen lomassa. Tuollaiseen tilanteeseen pääseminen vaatii tietenkin kovaa työtä, mutta tavoitetilana se toimii hyvin.
Summa summarum. Loma ei pelasta ketään, jos arki kuormittaa liikaa. Siksi yrittäjien tulisi keskittyä satunnaisten lomien sijaan tasapainottamaan koko arkeaan vähemmän kuormittavaksi. Meemeistä tuttu sanonta ”Haluan työn, josta en halua lomaa” on ollut minulla tavoitteena ja ohjenuorana. Toivottavasti sinullakin.
JULKAISTU 3.5.2018: Vuonna 2000 perustamani verkkomedia Stara täytti äskettäin 18 vuotta, ja sivustolla on julkaistu tuona aikana peräti 110 000 artikkelia. Joukkoon mahtuu myös monia skuuppeja, joista osa on vaikuttanuthyvinkinlaajalti. Staran historian mieleenpainuvin ja myös tärkein artikkeli julkaistiin kuitenkin 4.3.2017, kun Stara paljasti useiden merkittävien suomalaismedioiden julkaisseen perättömiä valeuutisia suosikkiartisti Kasmirista.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, YleX, MTV, Voice ja Rumba uutisoivat kissankokoisin kirjaimin Kasmirin olleen osa Haippirinkiä, jossa jaettiin suuria määriä seksivideoita ja -kuvia, joista osan Axl Smith oli kuvannut laittomasti kotonaan. Tällaista roskaa pääsi julkaisuun, koska toimittajat ja heidän esimiehensä eivät vaivautuneet tarkistamaan juttujensa faktoja. He eivät olleet lukeneet edes käräjäoikeuden tuomiota, jonka sisällöstä kirjoittivat. Tuomiossa on 151 sivua, joten klikkihimoiset toimitukset eivät olisi edes teoriassa kyenneet selaamaan sitä läpi, kun ne jo julkaisivat uutisensa hädin tuskin 15 minuuttia tuomion julkistamisen jälkeen. Faktojen asianmukainen tarkistaminen ei siis ollut edes vaihtoehtona mukana.
Perättömät lehtiväitteet aiheuttivat valtaisan someraivon, joka levisi nopeasti koko maahan tuhoten Kasmirin uran kertaheitolla. Kyseessä on mielestäni edelleen Suomen mediahistorian törkein ylilyönti. Varsinkin, kun hetkeä aiemmin useiden edellä mainittujen medioiden päätoimittajat olivat allekirjoittaneet julkilausuman ”Luotettavan median puolesta”.
”HS:n päätoimittaja Antero Mukka kertoo lehden tarttuneen aiheeseen puhtaasti journalistisista syistä: näkökulma oli uusi. Haastattelu ei ollut oikaisu, eikä sen lähtökohta ollut artistin maineen palauttaminen. Hän myöntää, että alkuperäisessä tiedonhankinnassa oltaisiin voitu olla aktiivisempia.”
– Journalisti-lehti 24.3.2017
Erikoista oli myös se, että useat mediat eivät korjanneet virheitään edes Staran jo paljastettua ne perättömiksi. Sen sijaan ne antoivat valeuutistensa kerätä klikkauksia vielä peräti parin päivän ajan. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole tähän päivään mennessä oikaissut virhettään journalistin ohjeiden mukaisesti, sillä Hesari päätti rahastaa omalla mokallaan ja julkaista Kasmirin oikaisevan haastattelun vain maksumuurin takana. Varsinainen oikaisu puuttuu edelleen.
”Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.”
– Journalistin ohjeet
Nelosella nähdään perjantaina Vain elämää -ohjelman Kasmirin jakso, jossa myös Haippirinki-tapausta luonnollisesti käsitellään. Video löytyy tästä linkistä kuukauden ajan. Sain nähdä nyt ennakkoon otteen tuosta poikkeuksellisen tunteikkaasta keskustelusta, jossa Kasmir mainitsee myös Staran ja minut. Olen äärimmäisen otettu kunniasta ja Kasmirin sanoista.
Katso video Kasmirin päivästä tästä:
Usein puhutaan, että toimittajan työssä on hienointa saada tehdä merkityksellisiä asioita. Tämä oli juuri sellainen. Minä tein Kasmirin tapauksessa vain työtäni, mutta jostain syystä muut eivät tehneet. Totuus valeuutisten takaa olisi varmasti paljastunut joskus myös ilman minua ja Staraa, mutta on mahdotonta sanoa koska ja olisiko se ollut Kasmirin uran kannalta myöhäistä.
Tässä tapauksessa voidaan toivottavasti sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin. Toivon, että valeuutisia karmaisevin seurauksin julkaisseet Helsingin Sanomat ja muut nimekkäät suomalaismediat ovat ymmärtäneet viimein ottaa opikseen. Toivottavasti ne keskittyvät jatkossa tarkistamaan faktat ennen kuin julkaisevat klikkihimoissaan perättömiä uutisia, jotka tuhoavat jonkun viattoman artistin elämäntyön. Median tulee nimittäin tuntea vastuunsa.
Puolitoista vuotta sitten tein viimein ystäväni pyynnöstä jo pitkään hautuneen päätöksen lähteä mukaan politiikkaan, jotta voisin kantaa oman korteni kekoon paremman yhteiskunnan puolesta. Pelkästään sosiaalisessa mediassa kommentoimalla se ei nimittäin onnistu. Ensimmäinen askel oli kuntavaalit 2017 päivälleen vuosi sitten. Niiden uskomaton tulos saa edelleen aikaan kylmiä väreitä, sillä Lempäälän kunnan ykköspaikka suhteellisella vaalitavalla oli jotain josta en ollut osannut unelmoida edes villeimmissä päiväunissa. Päivälleen vuosi sitten 9.4.2017 siitä tuli kuitenkin totta. Kiitos jokaiselle.
Tulin metsäretkellä katsastamaan miltä Hirvi-Simunan luola ympäristöineen näyttää, kun aihe on noussut keskusteluun somessa. Vierailun jälkeen on vuorossa asian tarkempi taustoittaminen.
Ensimmäiseen vuoteen kuntapolitiikassa on mahtunut valtava määrä kokouksia, seminaareja ja infotilaisuuksia. Tilaisuuksiin kuluu keskimäärin kolme-neljä iltaa joka viikko, ja päälle tulevat vielä sadat tunnit materiaaleihin ennakkoon tutustumista. Kaikki tilaisuudet ovat kuitenkin opettaneet jotain uutta, ja uuden oppiminen on politiikassa kaikkein olennaisinta.
Poliitikko on luottamushenkilö, jonka tulee omasta aloitteestaan aktiivisesti ottaa selvää asioista ja opiskella niitä asioita, jotka koskettavat päätöksentekoa. Kenenkään ei pitäisi astella kokoukseen tuntematta asioita, joista ollaan päättämässä. Pitkä työkokemus toimittajana on auttanut valtavasti tiedon hankkimisessa ja jäsentelyssä, sillä toimittajien tehtävä on osata erottaa olennaiset seikat suurestakin tietomassasta.
Video: Vaalihumua Lempäälässä.
JOCKA 104. Kansanedustaja Harri Jaskari paljasti miten Lempäälästä tehdään parempi kotikunta meille kaikille. Muista äänestää huomenna!
Uuden oppimiseen kuluu siis valtavasti aikaa, mutta se on kuin panisi rahaa pankkiin – ja kaiken lisäksi se on erittäin mielenkiintoista. Jokaisen politiikassa mukana olevan täytyy lisäksi ymmärtää olevansa vain osa suurta palapeliä, johon mahtuu monenlaisia mielipiteitä, agendoja, näkemyksiä ja ideologioita. Niiden tuloksena olisi tarkoitus saada aikaan päätöksiä, jotka ovat ympäröivän yhteiskunnan kannalta parhaita mahdollisia.
Itse pyrin kantamaan päätöksissä vastuuta erityisesti kunnan taloudesta, jotta Lempäälän kunnalla olisi varaa tarjota peruspalvelut jatkossakin ilman Tampereen mallin mukaisia mittavia säästökuureja. Meilläkään ei nimittäin ole sitä maagisia rahaa sylkevää taikaseinää, jolla voi kuitata kaikki kasvavat menot ja erityisesti julkisen sektorin hallitsemattoman paisumisen.
Kerroin jo kuntavaalien alla, että haluan tehdä työtä Lempäälän lisäksi koko Pirkanmaan positiivisen kehityksen puolesta. Alueella on nyt käynnissä historiallinen kehityskulku, sillä Tampere on kovaa vauhtia kasvamassa Suomen kakkoskaupungiksi ja Pirkkalan lentokenttä Suomen kakkoskentäksi. Lisäksi kolmas raide tulee yhdistämään lentokentät toisiinsa (toivottavasti jatkossa tunnissa) ja tuomaan paikallisjunat Akaasta Lempäälän kautta Tampereelle. Lisäksi Tampereen Kehä II -tie sekä kolmostien oikaisu moottoritienä Lempäälästä Pirkkalaan tuovat molemmat uusia yritysalueita Suomen tärkeimpien liikenneväylien varrelle erityisesti Lempäälän ja Pirkkalan välille.
Pirkanmaa sijaitsee HHT-kasvukäytävän varrella aivan Suomen ytimessä, ja alueelle ohjattavien julkisten investointien täytyy seuraavalla hallituskaudella kasvaa vastaamaan alueen kansallista merkittävyyttä. Nyt siihen on vielä matkaa, sillä Pirkanmaa on jäänyt viime vuosina selvästi jalkapuolen asemaan. Voit lukea mielipiteitäni linkkien takaa avautuvista kirjoituksistani. Kuluneen vuoden aikana erityisen paljon huomiota ovat saaneet muun muassa seuraavat sekä alueellisesti että valtakunnallisesti merkittävät asiat:
Olen ensimmäisen poliittisen vuoden aikana saanut ilokseni huomata, että valtakunnallinen puoluepolitiikka on melko erillään kuntapolitiikasta ja eri poliittisten ryhmien käytännön kuntapolitiikasta. En tiedä miten asia on muissa kunnissa, mutta ainakin Lempäälässä puhalletaan yleensä hienosti yhteen hiileen ja ajetaan yhteisten asioiden ratkaisemista positiivisessa hengessä. Niin sanottu ”Lempäälä-puolue” on siis olemassa. Valtakunnan politiikka pysyy pääosin poissa kunnan kokoushuoneista.
Ilmoitin äskettäin olevani valmis Kokoomuksen ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Päätökset ehdokkaista tehdään tulevana kesänä, mutta työ vaaleja varten on jo käynnissä. Tukiryhmässäni on jo mukana runsaasti eturivin vaikuttajia Pirkanmaalta. Jos haluat olla mukana viemässä minua eduskuntaan, ole yhteydessä vaikkapa sähköpostilla jocka at stara.fi. Tukiryhmä kasvaa koko ajan vauhdilla!
Vaaleihin on nyt vuosi aikaa, joten alkamassa on upea ja mielenkiintoinen vuosi kampanjointia. Matkan varrelle mahtuu ehkä myös maakuntavaalit, jos sellaiset joskus järjestetään. Blogistani voit lukea mitä asioita minä ajan nyt ja tulevaisuudessa alueellisesti ja valtakunnallisesti. Lisäksi voit seurata minua päivittäin Twitterissä (@Jocka) ja Facebookissa.
Kiitos vielä jokaiselle minua kuntavaaleissa äänestäneelle.
Minulla on ollut tapana olla sanojeni mittainen.
Huippusuosituksi osoittautunut Poliisit-realitysarja täyttää pian 10 vuotta. Oma työhistoriani liittyy merkkivuoteen mielenkiintoisella tavalla, ja samalla minulla on hyvä hetki nostaa hattua Poliisit-sarjan ansiokkaille perustajille ja tekijöille. Työskentelin itse aikoinaan vuosina 2002 – 2006 toimittajana Poliisi-TV -ohjelmassa, jossa tein myös Poliisit-sarjan esikuvaa, eli Poliisin matkassa -juttusarjaa.
Moni muistaa ohjelman lopussa nähdyn viisiminuuttisen, jossa toimittaja ja kuvaaja viettivät viikonlopun poliisipartion matkassa ympäri maata ja näyttivät miltä järjestyspoliisin arki kentällä näyttää. Vietin itse poliisiauton takapenkillä lukemattomia viikonloppuja.
Yleisradiossa otettiin noihin aikoihin tehokäyttöön niin sanottu tilaaja-tuottaja -malli ja samalla yhtiö ryhtyi ulkoistamaan tuotantoja aikaisempaa enemmän. Viikonloppuisin kuvattavan juttusarjan tekeminen Yleisradion omana tuotantona oli kovin kallista, ja perustamamme tuotantoyhtiö Katastrofi Tuotanto Oy sai lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen vastuullisen tehtävän tuottaa Poliisin matkassa -juttusarjaa alihankintana Yleisradiolle.
Maailmalla oli tuolloin pyörinyt jo pitkään Cops-realitysarja (”Bad boys, bad boys…”), mutta sen adaptoiminen sellaisenaan Suomeen ei olisi ollut toimiva ratkaisu. Sen sijaan Poliisi-TV:n tiimin vuosikymmenten varrella luoma Poliisin matkassa -malli oli Suomen oloihin oikein toimiva. Korostan vielä, että en ollut itse luomassa tuota menestysformaattia, vaan se oli kehitetty jo kauan ennen minun aikaani.
Vuonna 2004 ehdotimme Poliisi-TV:n tuottaja Raija Pellin myötävaikutuksella Yleisradiolle, että suositusta juttusarjasta tehtäisiin Yleisradion asiaohjelmille puolen tunnin viikottainen oma spin off -ohjelmansa, joka esitettäisiin heti Poliisi-TV:n jälkeen. Ohjelman nimi olisi ollut Poliisin matkassa, ja myös se olisi ollut Katastrofi Tuotanto -yrityksemme tuotantoa. YLE kuitenkin tyrmäsi idean nopeasti. Tein tuolloin itse päivät Poliisi-TV -ohjelmaa ja illat Stara-verkkomediaa, joten aikataulu ja stamina eivät riittäneet ohjelmaidean viemiseksi tuon pidemmälle. Case closed.
Kuvaamassa Poliisi-tv:n Poliisin matkassa -jaksoja jossain päin Suomea. Kuvaajana Jarkko Vuolle.
Nopeasti kasvanut Stara vaati pian kaiken työpanoksen, ja jäin itse pois Poliisi-TV:n toimituksesta vuonna 2006. Myöhemmin selvisi, että olimme Katastrofi Tuotannossa iskeneet hanskat tiskiin ohjelmaidean osalta liian aikaisin. Poliisi-TV:ssä oli toimittajana myös Timo-Erkki Varpainen, joka innostui Poliisin matkassa -juttusarjan pohjalle tehtävästä ohjelmasarjasta niin paljon, että hän lähti viemään Yleisradion kertaalleen tyrmäämää ohjelmaideaa kaupallisille kanaville. Tämän seurauksena hän siirtyi Aito Medialle, joka tuotti Poliisit-realitysarjan ensimmäinen jakson vuonna 2009. Loppu on sitten historiaa.
En tunne Poliisit-sarjan alkuvaiheita tuota tarkemmin, eli sarjan viilaamisessa on varmasti ollut mukana koko joukko muitakin ihmisiä. Haluan nostaa nyt juhlavuoden kunniaksi hattua sekä Varpaiselle että ohjelman koko tuotantotiimille, joka onnistui luomaan Poliisi-TV:n luomasta aihiosta todella menestyksekkään televisiosarjan. Katastrofi Tuotanto, Yleisradio tai moni muu tuotantotiimi eivät olisi kyenneet samaan. Tämä tarina on osoitus siitä, että hanskoja ei saa iskeä naulaan liian aikaisin, sillä menestys voi odottaa jo seuraavan kulman takana. Sama analogia sopii moniin muihinkin tilanteisiin. Ne menestyvät, jotka jaksavat mennä vielä sen maagisen extra mailin.
Kymmenen vuotta televisiossa pyörinyt realitysarja on näillä leveysasteilla todellinen harvinaisuus, sillä vastaaviin suorituksiin pääsee nykyisin vain aniharva televisiotuotanto. Poliisit raivasi osaltaan tietä muille vastaaville viranomaisten seuraamiseen keskittyville suomalaisille realitysarjoille. Kaiken lisäksi suomalaisia yleisöennätyksiä rikkonut hittisarja on menestynyt upeasti myös maailmalla, sillä Aito Media myi vuonna 2010 formaatin useisiin muihin maihin. Sille kelpaa nostaa maljaa useammankin kerran.
Onnea 10-vuotiaalle! Suomi tarvitsee lisää näitä menestystarinoita.
JULKAISTU 27.10.2017 Iskelmätähti Jari Sillanpää ajoi taannoin autoa kovien huumeiden vaikutuksen alaisena ja vaaransi useita ihmishenkiä, mutta media silitti hänen päätään ja ymmärsi. Laulaja Tomi Metsäketo sen sijaan vonkasi vuosia sitten naisilta seksiä, lääppi ja lähetti suorasukaisia viestejä, joten yksittäinen toimittaja päätti maalittaa hänet ja ryhtyä tuhoamaan hänen uraansa. Kirjoitin Jari Sillanpään huumeajelun hyssyttelystä jo aiemmin blogikirjoituksen, joka sai melko suuren suosion. Nyt tuo kirjoitus ansaitsee jatko-osan, mutta vastakkaisella teemalla.
Minun tehtäväni ei ole syyttää tai puolustella kumpaakaan miestä, mutta jotkut mediat ovat sen sijaan ottaneet viime aikoina usein tuomarin aseman julkkisten kohujen paisuttajana ja hyssyttelijänä – valiten näkökulmansa aina kunkin julkkiksen media-arvon perusteella. Tällaisen toiminnan motiiveja tulisi pohtia Suomessa hieman tarkemmin, kun medioiden ja valemedioiden rooleja on nostettu viime aikoina esiin selvästi aikaisempaa enemmän. Medioiden toimitukset ja joskus jopa yksittäiset toimittajat määrittelevät nykyisin melko vapaasti kenen uran ne voivat tuhota saadakseen lisää klikkauksia – eli mainosrahaa. Joissain tapauksissa motiivi voi olla myös henkilökohtainen.
Nykyisellä internetin valtakaudella tällaisista maalitetuista julkkiskohuista hyötyvät ainoastaan klikkijanoiset mediatalot, joille julkkisten uran tuhoaminen on erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Toisten julkkisten päätä silitetään, koska heiltä halutaan jatkossakin klikkauksia tuovia henkilöhaastatteluja. Toisten uralla taas ei voida rahastaa yhtä hyvin, joten ne ovat siten vapaata riistaa skandaalien kehittelylle, paisuttelulle ja kansalaisten kollektiivisen someraivon lietsomiselle. Sosiaalisessa mediassa faktoilla ei tunnetusti ole mitään merkitystä, joten temppu ei ole edes vaikea. Kun yksi media lähtee ajojahtiin, muut liittyvät nopeasti mukaan, koska muussa tapauksessa arvokkaita klikkauksia karkaa kilpailijalle. Silloin oma faktojen tarkistaminen jää yleensä tekemättä.
Esimerkiksi laulaja Kasmir joutui taannoin täysin ilman syytä Suomen mediahistorian törkeimmän valeuutisoinnin kohteeksi Helsingin Sanomia, Yleisradiota, Maikkaria ja molempia iltapäivälehtiä myöden. Yksikään näistä ei vaivautunut tarkistamaan väitteidensä todenperäisyyttä. Hesari meni vieläpä niin pitkälle, ettei koskaan oikaissut virhettään ja julkaisi myöhemmin aiheesta henkilöhaastattelun maksumuurinsa takana. Myöhemmin päätoimittaja retosteli julkisesti miten hyvin tuo artikkeli tuotti lehdelle rahaa. Hesari siis tienasi sievoisen summan perättömällä valeuutisellaan. Mikäli Kasmirin tilalla olisi ollut joku kansakunnan kaapin päälle nostettu ikoninen iskelmätähti, niin vastaavaa valeuutisointia ei olisi koskaan tapahtunut.
Mediat valitsevat nykyisin ensin maalinsa, uutisoivat skandaalin ja ottavat siitä irti kaikki mahdolliset klikkaukset. Ensin tehdään raflaava paljastusjuttu, sitten sille jatkojuttu, sitten pyydetään jo kommentteja muilta ihmisiltä ja lopuksi tehdään vielä juttu siitä miten median itsensä nostattama someraivo leviää kansalaisten keskuudessa. Hesari tosin tekee lisäksi henkilöhaastattelun maksumuurinsa taakse. Kun yhden julkkiskohun klikkaukset on viimein kaluttu loppuun, heitetään käytetty julkkis uransa kanssa romukoppaan ja ryhdytään etsimään seuraavaa maalia ja sen tuomia uusia klikkauksia. Myllyn täytyy pyöriä.
Median ei tietenkään tule hyssytellä kenenkään edesottamuksia, ei edes Jari Sillanpään, mutta nykyinen kaksinaismoralistinen reagointi artistin statuksen perusteella olisi hyvä jättää viimein taakse. Julkkisten maalittaminen ja systemaattinen uran tuhoaminen kuuluisi nimittäin jäädä historian lehdille. Jussi Kuosmanen kiteyttää julkkisten maalittamisen erittäin hyvin blogissaan, jossa hän käsittelee myös aikaisempia vastaavia tapauksia. Niitä kyllä riittää.
Asioiden taustoja penkoessa on saatu usein huomata, että medioissa tapahtuvaa julkkiksen tai yrityksen mustamaalaamista on käytetty myös henkilökohtaisen koston välineenä. Eräs suuri pirkanmaalainen sanomalehti jäi taannoin rysän päältä kiinni siitä, että toimittaja kosti merkittävän kokoiselle suomalaiselle yritykselle lähisukulaisensa puolesta kirjoittamalla yrityksestä täysin perättömän rikosjutun. Kaiken lisäksi juttu lainattiin perättömine väitteineen Ilta-Sanomiin. Onneksi törkeä teko ja sen taustat paljastuivat nopeasti, ja julkisen sanan neuvosto antoi molemmille lehdillelangettavan tuomion.
Maria Veitolan someviesti
Tomi Metsäkedon tapauksessa kysymysmerkkejä on nostanut varsinkin toimittaja Maria Veitolan osuus, sillä se on ollut Metsäkedon maalittamisessa erityisen merkittävä. Juuri Veitola nimittäin haki sosiaalisen median ryhmässä (kuva yllä) kertomuksia laulajan tekosista, ja juuri Veitola toimitti saamansa ”tiedot” suositun viihdeohjelman tuotantoyhtiölle ja hankki laulajalle näin ollen potkut ohjelmasta sosiaalisessa mediassa saamiensa tarkistamattomien kommenttien perusteella. Ennen kuin jatketaan tästä aiheesta, käydään nopeasti vilkaisemassa mitä ihmisoikeudet sanovat syyllisyydestä ja syyttömyydestä.
”Syyttömyysolettama on keskeinen rikoksesta epäillyn oikeusturvan tae. Sen mukaan jokaista rikoksesta epäiltyä ja syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Syyttömyysolettamaa koskeva nimenomainen määräys sisältyy Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6.2 artiklaan ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14.2 artiklaan.”
Ihmisoikeuksien mukaan jokainen ihminen on siis syytön kunnes toisin todistetaan. Tämä olennainen oikeusvaltion perusperiaate ei näytä olevan tiedossa esimerkiksi juuri Veitolalla, joka nimenomaan pyysi somessa paljastuksia Metsäkedon puuhista ja tietenkin niitä sai. Minäkin olisin voinut sellaisen hänelle kirjoittaa, sinäkin olisit voinut sellaisen hänelle kirjoittaa ja kuka tahansa muukin olisi voinut hänelle kirjoittaa. Some on täynnä perättömiä väittämiä, mutta Maria Veitolalle väitteiden tarkistaminen näyttää olevan sivuseikka. Sen hän myös vahvisti julkisesti Seiskalle antamassaan lausunnossa.
”Vaikka siinä olisi kyse tietyllä tavalla vain epäilyistä…ja ihmiset varmasti pohtivat, onko tapahtunut jotain rikosta…mutta mielestäni sillä ei ole väliä. En usko, että kenenkään täytyy mustamaalata ketään täysin syytöntä ja nuhteetonta ihmistä. Mielestäni on todella hyvä asia, että sille on nollatoleranssi. Sen pitäisi olla aina niin, Maria kommentoi Seiskalle.”
Näin tyylikkäästi television keskusteluohjelman toimittaja myönsi, ettei totuuden selvittämisellä ole merkitystä, koska hän ei usko kenenkään mustamaalaavan syytöntä ja nuhteetonta miestä sosiaalisessa mediassa. Somessa ei mustamaalata syyttömiä? Täysin järjetön kommentti! Veitola viittaa toki rikokseen, mutta syyttömyysolettaman perusperiaate koskee kaikkia muitakin raskauttavia syytöksiä, jollaisista tässäkin on nyt kyse.
Veitola hankki siis Metsäkedolle potkut pelkkien someväitteiden perusteella ja viittasi kintaalla mahdollisuudelle, että ne olisivatkin soopaa. Seuraavaksi Veitola ryhtyy ehkä hankkimaan jollekin potkuja Vauva.fi-kommenttien perusteella. Totta kai someväitteet voivat myös pitää paikkansa, mutta ne olisi tullut selvittää asianmukaisesti. En voi välttyä ajatukselta, että tässä haiskahtaa henkilökohtainen agenda kilometrien päähän. Metsäketo on itse kommentoinut asiaa tiedotteessaan näin.
”Olen seurannut hämmennyksellä mustamaalauskampanjaa, jota minua kohtaan on julkisuudessa käyty. Kampanja on ollut tarkkaan suunniteltua ja erityisesti yhden minulle ennestään täysin vieraan ihmisen johtamaa. Sittemmin tähän kampanjointiin on osallistunut suuri määrä muita ihmisiä.”
Jos joku on oikeasti joutunut Metsäkedon ahdistelun kohteeksi, tulee hänen ottaa yhteys poliisiin, ei Maria Veitolaan. Saamieni tietojen mukaan poliisi on nyt ryhtynyt tutkimaan Metsäkedon tekojen sijaan tapaukseen sosiaalisessa mediassa liittyvää kommentointia. Poliisille on toimitettu kymmenittäin kuvakaappauksia Facebook-ryhmän keskusteluista ja kommenteista on tehty ainakin yksi rikosilmoitus ja useita muita on vielä tulossa. Hyvä, että poliisi on ottanut asian vakavasti, sillä aivan suuri moni suomalainen kuvittelee edelleen, että sosiaalisessa mediassa saisi kirjoittaa muista ihmisistä aivan mitä tahansa joutumatta siitä edesvastuuseen.
Ettei kenellekään jäisi epäselväksi, haluan korostaa, että jokainen ahdistelutapaus on liikaa. Oli kohteena sitten nainen tai mies, aikuinen tai lapsi. On hyvä, että aiheesta puhutaan nyt #metoo-kampanjan myötä enemmän kuin koskaan, sillä kaikenlainen ahdistelu tulee saada loppumaan. Mukaan lukien erityisesti koulukiusaaminen. Ahdistelun nostaminen näyttävästi esiin ei kuitenkaan oikeuta tuhoamaan julkisuudessa työskentelevän ihmisen uraa pelkkien someväitteiden perusteella. Oli taustalla sitten henkilökohtainen kauna tai ei.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten 13.5.2015 Tamperelainen-lehden kolumnissani ”Kun Suomi kehityksen kelkasta putosi” siitä miten aivan liian monet suomalaiset päättäjät elävät edelleen harhaa, jossa he kuvittelevat ja vieläpä juhlapuheissaan väittävät Suomen olevan jotenkin erityinen digiaikakauden ja uusien liiketoimintojen mallimaa. Ikävä kyllä todellisuus ei aina vastaa juhlapuheita, ja tässä tapauksessa totuus on täysin päinvastainen. Suomen lainsäädäntö nimittäin torppaa kansainvälisten innovaatioiden tulemisen markkinoille, mutta sitä huolestuttavampaa on, että meidän oma lainsäädäntömme torppaa meillä Suomessa tehtävät innovaatiot.
Lähes jokaisen uuden kansainvälisen megahitin takana on paitsi digitalisaation hyödyntäminen myös perinteisten markkinoiden muokkaaminen uusiksi, eli ns. distruptiivisuus. Oli kyseessä sitten taksiliikenne (Uber), majoittaminen (Airbnb) tai musiikin jakelu (Spotify). Meillä Suomessa esimerkiksi peliosaaminen on maailman huippuluokkaa. Meillä on pelien lisäksi kehitetty monia aidosti mullistavia verkkopalveluja, jotka olisivat olleet maailmanluokan hittejä, ellei kivikaudella oleva lainsäädäntömme olisi osalta torpannut niitä – varsinkin tekijänoikeuksien osalta. Tästä syystä on tragikoomista edes juhlapuheissa peräänkuuluttaa ja ylistää suomalaisia innovaatioita niin kauan kuin rajusti jälkeenjäänyt lainsäädäntömme torppaa uusia innovaatioita yksi toisensa jälkeen. Ja lahjoittaa ideat ja palvelut muihin maihin hyödynnettäviksi.
Monet erityisesti Yhdysvalloissa läpi lyöneet digipalvelut ovat toki sielläkin joko rikkoneet lakeja tai ainakin venyttäneet lakien rajoja, kunnes kasvaneen suosion myötä lakeja on ollut lopulta pakko muuttaa vastaamaan kehitystä. Suomessa vastaava ei ole mahdollista, koska by-the-book on meillä uskonto. Tuomioistuimet ehtivät Suomessa torpata rajoja rikkovat, mullistavat ja distruptiiviset innovaatiot jo kauan ennen kuin ne saavat edes marginaalisen mahdollisuuden kansainvälistyä ja saada sitä kautta oikeutuksen.
Vuoden 2015 kolumnissani nostin esiin case-esimerkkeinä varsinkin kirjojen vuokrauspalvelu BookaBookan sekä TVkaistan, joka oli toimivuudeltaan aivan ylivoimainen digiboksi netissä. Valovuosia edellä kaikkia muita alan toimijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Jälkimmäisen oikeustapauksen jälkimainingit lyövät yhä edelleen, sillä syy tähän kirjoitukseen on Elisa Viihteeseen liittyvä erikoistilanne.
Suomen kivikaudella olevan lainsäädännön takia palvelun asiakkaat eivät nimittäin saa vuonna 2017 vapaasti käyttää Elisan verkkoon ulkoistamaansa omaa digiboksiaan, vaan sieltä pyyhitään yli kaksi vuotta vanhat tallenteet. Suomessa on siis mahdollista, että internet on edelleen tekijänoikeuksien iso paha susi, eikä arkipäiväinen palvelualusta siinä missä telkkarin vieressä oleva harmaa muovilaatikko. Siksi meillä on turha puhua uusien innovaatioiden kehittämisestä. Siksi.
Mistä tilanne sitten johtuu? Suurin yksittäinen syy on päättäjien korkea ikä ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä mitä koko internet tarkoittaa ja mitä se mahdollistaa sekä pelossa kaikkea uutta ja uudenlaista kohtaan. Tietämättömyydestä ja pelosta johtuvan muutosvastarinnan takia lainsää ei uskalleta reagoida tarpeeksi nopeasti jos lainkaan. Siksi Suomi on jäänyt digikauden dinosaurukseksi. Päättäjien sukupolvenvaihdos olisi nyt enemmän kuin paikallaan.
Arkadianmäki, nyt viimein järki käteen ja pää pois kivikaudelta.
Totesin pari vuotta sitten, että Suomesta ja kaikista muista länsimaista tulee katoamaan digitalisaation ja robotisaation myötä 30 prosenttia kaikista työpaikoista, koska jokainen automatisoitavissa oleva työpaikka annetaan jatkossa koneille (mm. Tamperelainen-lehti 28.10.2015) Pari vuotta sitten tuo väite oli vielä melko radikaali, ja monet vanhemman polven ihmiset hymähtelivät sille selvästi ärtyneesti, sillä he pitivät sitä arroganttina provosointina. Reaktiot olivat täsmälleen samat 2000-luvun alussa, kun kerroin media-alan päättäjille internetin mullistavan koko alan.
Kirjoituksen juttukuvassa nähdään 1950-luvun auto, jonka kuvasin taannoin Kuuban Havannassa. Noiden autojen korjaajilla riittää työtä vielä pitkään, sillä yli 60 vuotta vanhoista autoista ei juuri teknologiaa tai tekoälyä löydy.
Viimeksi kuluneen parin vuoden aikana olen kuitenkin muuttanut mieltäni työpaikkoihin liittyvästä väitteestä, sillä arvioni näyttää osuneen selvästi harhaan. Kehitys on ollut selvästi nopeampaa kuin itse uskalsin odottaa. Katoavien työpaikkojen määrä tulee nimittäin olemaan edellä mainittujen syiden vuoksi tuo mainittu 30 prosenttia, mutta toinen kehitysaskel tulee viemään lisäksi toiset 20 prosenttia. Näkemykseni mukaan Suomesta katoaa pitkällä tähtäimellä puolet nykyisistä työpaikoista. Uusia toki tulee tilalle, mutta ne korvaavat vain murto-osa katoavista.
Jälkimmäiset 20 prosenttia Suomen työpaikoista vievä kehitysaskel on tekoäly. Kaksi vuotta sitten en itsekään osannut odottaa miten nopeasti alalla edettäisiin, sillä kehitysnopeus on vain kiihtynyt kiihtymistään. Teslan perustaja Elon Musk ystävineen ei ole turhaan maalaillut kauhukuvia siitä, että ihmisen ei pitäisi antaa koneiden muuttua meitä fiksummiksi ennen kuin osaamme varmasti hallita niitä. Koneiden oppiessa opettamaan itseään ihminen jää jalkoihin. Laitetaan kuitenkin tämä sinänsä relevantti spekulaatio vielä syrjään ja otetaan vilkaisu Suomen työmarkkinoihin tulevaisuudessa.
Suomessa on ollut jo pitkään vallalla kahtiajako, jossa olemme jakautuneet hyvin eri mieltä tulevaisuudesta oleviin ryhmiin. Vedän ryhmien rajan tarkoituksella ja hieman provosoiden 50 ikävuoteen sekä aikaansa seuraaviin ja seuraamattomiin ihmisiin. Poikkeukset tietenkin vahvistavat tämän.
Aivan samanlainen kahtiajako oli nähtävissä myös 2000-luvun alussa, kun internet alkoi tehdä tuloaan ryminällä. Vanhoissa mediataloissa reliikkijohtajat eivät kyenneet näkemään, että internet muuttaisi koko bisneksen. Vasta vuonna 2009 alkoi kuulua ensimmäisiä hätähuutoja siitä kuinka ”median murros yllätti”, ja sittemmin sama virsi jatkui vuodesta toiseen. Tämä tapahtui vain siksi, että johtajilla ei ollut kykyä nähdä ajoissa alan tulevaisuutta ja jo käynnissä ollutta kehitystä. Tilanne on nyt vuonna 2017 täsmälleen sama työmarkkinoiden kanssa. Tulossa on nyt vähintään yhtä suuri muutos kuin aikoinaan teollistumisen myötä, ellei jopa suurempi.
Ammattiyhdistysten päättäjät eivät kykene hahmottamaan mitä on tulossa, ja siksi ne eivät halua ajatella skenaarioita siitä mitä kehitys tulee tekemään työmarkkinoille. Nyt käynnissä oleva kehitys on vanhan koulukunnan ja muutosvastarinnan ihmisille punainen vaate alalla kuin alalla. Tuo vaate on tullut ja tulee jatkossakin todella kalliiksi, sillä vain aikaansa seuraavat voivat hyötyä kehityksestä. Kahvipöytäkeskusteluissa kuulee usein todettavan, että esimerkiksi palvelutoimintoja ei voida ulkoistaa roboteille, ja että siksi asiakapalvelu tulee olemaan ihmisten hoidettavana hamaan tulevaisuuteen. Nyt seuraa juonipaljastus: Ei tule olemaan.
Tekoäly tulee sadan prosentin todennäköisyydellä syrjäyttämään asiakaspalvelun varsinkin kaikkein helpoimmissa tehtävissä, mutta ajan kanssa algoritmit tulevat haastamaan ihmisen myös vaikeammissa tehtävissä. Kun asiakaspalvelua hoitavalla koneella on saatavissa kaikki maailman vapaa data, niin ihmisellä on vaikea yrittää kilpailla sen kanssa. Hymy ei välttämättä riitä, kun asiakas haluaa vastauksia. Vielä vuonna 2017 saamme toki olla melko rauhallisin mielin, kunhan vain olemme hyvissä ajoin tietoisia siitä mikä meitä tulevaisuudessa odottaa. Todellinen show alkaa nimittäin sinä päivänä, kun tekoäly nousee samalle tasolle ihmisen kanssa, eli ihminen ja kone saavuttavat singulariteetin. Siihen ei välttämättä mene enää kovin pitkään.
Tuhannet suomalaiset käyttävät jo nyt päivittäin tekoälyä huomaamatta sitä ehkä itsekään. Tänäänkin tuhannet suomalaiset ja kymmenet miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat keskustelleet esimerkiksi Applen Sirin tai Amazonin Echon kanssa ja kyselleet siltä vaikkapa säästä, kalenterimerkinnöistä, elokuvateatterin näytösajoista tai työmatkan ruuhkista. Siri ja Echo ovat juuri niitä aihioita, jotka kehittyvät jatkossa ihmisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Jo tänä päivänä tekoäly toimii myös tutkijoiden assistenttina (Iris AI) ja jatkossa se tulee tekemään tieteellistä tutkimusta itsenäisesti ilman ihmisen apua. Jo tänä päivänä tekoäly kirjoittaa kokonaisia uutisartikkeleita esimerkiksi Yleisradion uutisiin täysin ilman ihmistä. Tekoäly on tällä hetkellä lapsen tasolla, mutta se kehittyy aikuisen ihmisen tasolle nopeammin kuin lapsi kasvaa aikuiseksi.
Suomi tulee viimeistään 10 vuoden kuluttua tilanteeseen, jossa henkilökohtaiset tietokoneemme ottavat meidän puolestamme yhteyden asiakaspalvelun tietokoneisiin, ja ne yhdessä ratkaisevat arkipäivän ongelmiamme oli kyse sitten operaattorin asiakaspalvelusta, pizzatilauksesta tai robottiauton kutsumisesta kotiovelle paikasta toiseen liikkumista varten. Silloin monien suomalaisten työntekijöiden tehtävä on enää valvoa, että koneet suorittavat työnsä hyvin. Esimerkiksi kauppojen kassahenkilöstön voisi vaihtaa jo tänä vuonna koneisiin. Äskettäin esiteltiin nimittäin teknologia, jossa asiakas kävelee kauppaan, ottaa hyllyistä haluamansa ja kävelee ulos kaupasta. Maksu veloitetaan automaattisesti, eikä kassoja enää tarvita.
Mitkä alat tulevat sitten pitämään työpaikkansa vuosikymmeniä? Tähän kysymykseen olemme yrittäneet keksiä jo pitkään vastausta sitä kuitenkaan löytämättä. Ihminen haluaa jatkossakin olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, joten muille ihmisille käsillä tehtävät työt lienevät kaikkein pitkäikäisimpiä. Koneiden on lisäksi vaikea oppia tunteita ja small talkia, joten ainakin kahvilat, parturit, hierojat ja kosmetologit lienevät melko varmoja tulevaisuuden työpaikkoja. Samoin koulujen opettajat sekä koneiden kanssa työtä tekevä IT-ala, vaikka koodaus tullaan myös vääjäämättä automatisoimaan.
Kehitystä ei voi hidastaa eikä estää. Siksi en suosittele omalle jälkikasvulleni kouluttautumista katoaville aloille. Niitä ovat muun muassa kaikenlaiset liukuhihnatyöt, kuljettajat niin busseissa kuin takseissakin, asiakaspalvelu puhelimessa ja esimerkiksi kassahenkilökunta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Vaikka tulevaisuus on koneiden, ja maailma muuttuu siihen suuntaan vääjäämättä, niin yhdessä päivässä muutos ei tule tapahtumaan. Jokaisen tulisi kuitenkin tiedostaa käynnissä oleva muutos ja sen suunta sekä varautua tulevaan. Yrittäjien ja yritysjohtajien tulee sen sijaan seurata kehitystä paljon tavallisia kansalaisia tarkemmin, ettei kehitys yllätä heitä ja heidän yrityksiään yhtä nolosti kuin internetin nousu yllätti media-alan. Älkää antako teknologian kehityksen yllättää housut kintuissa.
Lopuksi haluan todeta, että monien suomalaislehtien artikkelit itse ohjautuvista autoista vuoteen 2030 mennessä ovat satua. Täydellisen autonomisia itse ohjautuvia henkilöautoja on liikkunut Suomen kaduilla jo vuoden 2017 alusta saakka, mutta ominaisuus odottaa vielä käyttöönottoa. Uudet Teslat pitävät nimittäin jo tänä päivänä sisällään teknologian, jota monissa lehtijutuissa kuvataan virheellisesti ”2030-luvun teknologiaksi”. Tuon teknologian avulla Tesla osaa jo nyt ajaa itse itsensä yksinään koko matkan vaikkapa Helsingistä Ivaloon. Vuosi 2030 tuli siis jo 2017. Melkoinen aikakone.
Nyt ollaan tärkeän asian ytimessä. Harkimon työryhmä oli äskettäin lahjoittamassa mediatuen varjolla veronmaksajien miljoonia Maikkarin ulkomaisiin taskuihin, mikä oli minusta käsittämätön esitys. Tuolloin esitin blogissani, että järkevämpi vaihtoehto olisi laskea media-alan arvonlisäveroa, jolloin mediataloja tuettaisiin reilusti ja tasapuolisesti toisin kuin Harkimon työryhmän esityksessä. Nykyinen tilanne on media-alan markkinoita vääristävä, koska verkkomediat eivät ole lainkaan alennetun arvonlisäveron piirissä, vaikka ne ovat nousseet ylivoimaisesti merkittävimmäksi mediaformaatiksi.
”Tämän lain mukaan sanoma- tai aikakauslehtenä on pidetty vähintään neljänä erillisenä numerona vuodessa ilmestyvää lehteä, jolla on vastuullinen päätoimittaja ja joka vastaa muotonsa ja rakenteensa puolesta yleistä käsitystä sanoma- ja aikakauslehdestä.”
Koska elämme nykyisin jo 2000-lukua, niin arvonlisäveron tuki ei tietenkään saisi koskea ainoastaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vaan myös verkkomedioiden tulisi ehdottomasti olla tuen piirissä. Lehtitilausten arvonlisävero nostettiin vuonna 2011 nollasta yhdeksään prosenttiin, mikä oli erittäin hyvä ratkaisu. Verkkomediat nimittäin maksoivat jo tuolloin täyden 23 prosentin (nykyisin 24 prosenttia) arvonlisäveron. Kokoomuksen Sampsa Kataja esitti vuonna 2014, että myös digilehdet pitäisi saada alennetun arvonlisäveron piiriin. Sittemmin asia ehti kuitenkin jo hautautua, mutta kulisseissa on toki tapahtunut koko ajan. Taannoisen Strasbourgin reissumme isäntä MEP Petri Sarvamaa kumppaneineen tiedottaa nyt, että asiassa ollaan viimein menossa eteenpäin.
”Ei ole mitään perusteta periä samasta uutisesta korkeampaa arvonlisäveroa puhelimen ruudulla kuin paperille painettuna, toteavat kokoomusmepit Sirpa Pietikäinen, Petri Sarvamaa ja Henna Virkkunen.”
Sanoma- ja aikakauslehdet ovat olleet jo ikuisuuden sekä nollaveron että alennetun arvonlisäveron piirissä, mutta digimediat eivät. Tällainen tilanne on ongelmallinen maailmassa, jossa painetut sanomalehdet on käytännössä jo nyt korvattu verkkomedioilla. Saman toimitetun sisällön erilainen verokohtelu vain sisällön jakeluun käytettävän formaatin perusteella on kestämätöntä ja medioiden välistä kilpailua vääristävä tekijä. Nyt ongelmasta ollaan ilmeisesti viimein pääsemässä eroon, mikäli Sarvamaan ja kumppaneiden ajatukset digitaalisen median alvialesta edistyvät Euroopan parlamentin talous- ja raha-asiainvaliokunnassa.
”Toivottavasti jäsenmaat hyväksyvät muutoksen neuvostossa mahdollisimman ripeästi ja Suomikin ryhtyisi toimiin digilehtien ja e-kirjojen alv-kannan alentamiseksi samaan kymmenen prosentin alennettuun alv-kantaan, jota peritään painetuista kirjoista ja lehdistä. Tämä olisi tärkeää myös digitaalisen median kehittämisen kannalta”, korostaa Petri Sarvamaa.
Suomen kokoinen pieni markkina- ja kielialue tarvitsee vahvan ja puolueettoman mediakentän, ja sen osalta Suomessa on ollut viime aikoina monenlaisia haasteita. Mediataloilla on ollut ongelmia niin taloudellisella kuin journalistisella puolella. Talous on kärsinyt ja kärsii edelleen pitkittyneestä taantumasta johtuvasta mainosmyynnin heikentymisestä, eikä orastava kasvukausi näy vielä pitkään aikaan esimerkiksi television ja sanomalehtien mainosmyynnissä. Koko ajan kasvavan osansa mediakakusta vievät ulkomaiset jätit, kuten Google ja Facebook. Ensin mainitun miljoonista jää toki pieni osa suomalaisille mediataloille, jotka Googlen mainoksia verkkomedioissaan esittävät.
Suomalaisen journalismintason romahtaminen johtuu nähdäkseni pääosin ylimitoitetuista säästöistä ja niistä johtuvista resurssien venyttämisestä. Vanhat mediatalot eivät aikoinaan kyenneet näkemään internetin nousua, mikä johti jatkuviin irtisanomisiin median murroksen yllätettyä mediatalot vuosi toisena jälkeen housut kintuissa. Monien lehtitoimitusten rakenteet ja toimintatavat ovat yhä 1980-luvulla ja henkilömitoitus 2000-luvulla, niin työmäärä per toimittaja on kasvanut merkittävästi. Kiireessä syntyy huonoa jälkeä oli kyse sitten Helsingin Sanomista, Iltalehdestä tai Ilta-Sanomista. Nämä mediatalot toki hyötyvät jo nyt sanoma- ja aikakauslehtien alennetusta arvonlisäverosta, mutta koko ajan kasvava osa niidenkin liikevaihdosta tulee verkkomedioista. Näin ollen verkkomedioiden saaminen alennetun arvonlisäveron piiriin piristäisi myös vanhojen mediatalojen taloutta ja voisi pitkässä juoksussa parantaa sekä alan työllisyyttä että sitä kautta myös journalismin tasoa.
Nyt Suomelle on aukeamassa mahdollisuus siirtyä medioiden verokohtelussa 2000-luvulle. Meidän täytyy käyttää tämä mahdollisuus hyväksi.
Iltalehti uutisoi tänään kuinka kahdeksanvuotias suomalaispoika pelasi perheelleen kännykällä kahdessa viikossa 6.400 euron laskun, koska isoisän luottokorttitiedot olivat jääneet vahingossa puhelimeen lapsenlapsen muutaman euron nimipäivälahjan myötä. Nyt perhe joutuu mahdollisesti jopa muuttamaan, eikä laskua saada silti ehkä koskaan maksettua. Nyt peliyhtiön tulisi kantaa vastuunsa asiassa.
Tässä tapauksessa kyse oli suomalaisen Supercellin tuottamasta Clash Royale -pelistä, johon yksinhuoltajaperheen poika oli tietämättään ostanut lisäsisältöä jopa sadoilla euroilla päivittäin. Se oli onnistunut parilla pelinomaisella klikkauksella, koska isoisän korttitiedot olivat jo valmiiksi puhelimessa. Sama ongelma on lukemattomissa muissakin peleissä ja sovelluksissa, joiden kohderyhmää erityisesti lapset ovat. Supercell teki vuonna 2015 huikeat 845 miljoonaa euroa voittoa 2,1 miljardin euron liikevaihdolla. Kuinka suuri osa siitä mahtaa olla tällä tavalla lapsiperheiltä vietyä rahaa?
Tämä on lukemattomissa suomalaisperheissä akuutti ja erittäin vakava ongelma. Monet vanhemmat eivät ymmärrä lainkaan niitä taloudellisia riskejä, joita lasten pelaaminen kännykällä aiheuttaa. Parin euron pelejä ostetaan pelikaupoista isän tai äidin luottokortilla, mikä on tietenkin aivan normaalia. Mutta jos isä tai äiti ei varmistu siitä, että jokainen tuleva osto edellyttää kortinhaltijan vahvistuksen, voi lasku nousta nopeasti jopa tuhansiin euroihin. Satojen eurojen laskuilla tuskin pääsee enää edes lehtien palstoille.
Meidän perheessämme on nelivuotias poika, joka pelaa ajoittain kännykällä esimerkiksi Angry Birdsiä ja muutamaa muuta peliä. Lähes jokaisella pelikerralla tulee eteen tilanne, että peli kysyy maksullista lisäsisältöä varten sormenjälkeä tai salasanaa. Emme luonnollisestikaan anna kumpaakaan, mutta voin vain kuvitella mitä tapahtuisi, jos asetukset jäisivät joskus sellaisiksi, että salasanaa tai sormenjälkeä ei enää tarvittaisi tai poika saisi selville salasanan tai keksisi muun tavan kiertää vahvistus. Silloin seurauksena voisi olla edellä esitetyn kaltainen tuhansien eurojen lasku.
Lapsen ei voida edellyttää ymmärtävän, että hänen pelaamisestaan syntyy vanhemmille rahanmenoa, koska 1) kysymykset pelin sisäisistä ostoista ovat yleensä englanniksi ja 2) koska ostaminen on tietoisesti tehty niin helpoksi, että se onnistuu parilla klikkauksella ja 3) koska ostaminen on tehty peleissä kiinteäksi osaksi pelaamista. Ostaminen ei siis näytä graafisesti yhtään erilaiselta kuin pelaaminen itsessään. Usein vanhempien käyttämät salasanat on hyvin helppo arvata, koska vanhemmat eivät ymmärrä millaisiin seuraamuksiin salasanan syöttäminen kännykkäpelissä voi pahimmillaan johtaa. Esimerkiksi vanhemmat syntymäajan ”arvaaminen” ei ole kovin vaikea temppu edes lapselle.
Koska tällaiset vahinko-ostokset ovat peliyhtiöille todellinen rahasampo, yhtiöt tuskin tulevat itse tilannetta korjaamaan ilman asianmukaista ohjeistusta. Siksi operaattorit ja peliyhtiöt tulee mielestäni velvoittaa lainsäädännöllä korjaamaan tilanne. En ehtinyt tätä kirjoitusta varten vielä selvittää onko tällainen asia mahdollisesti jo vireillä, mutta lupaan selvittää asiaa, kunhan tästä kiireet hieman hellittävät.
Euroopan yhteisössä määriteltiin taannoin, että ulkomailla tapahtuvaan niin sanottuun roaming-datakäyttöön asetetaan raja, joka ilmoittaa rajan täyttymisestä kuluttajalle. Sen jälkeen kuluttaja joutuu erikseen vahvistamaan lisädatan ostamisen. Mobiilidataa käyttäviä aikuisia siis suojellaan odottamattomilta laskuilta, mutta kännykkäpelejä pelaavien lasten vanhempia ei.
Samanlainen kulukatto on nyt tarpeen määritellä lainsäädännöllä sekä Suomessa että koko EU-alueella pakolliseksi datasiirron lisäksi myös pelaamiselle. Esimerkiksi tekstiviesti kortinhaltijan kännykkään 60 euron kulurajan täytyttyä olisi aivan riittävä toimenpide, eikä se liene teknisesti lainkaan mahdoton. On täysin kestämätöntä, että lapsi voi aiheuttaa perheelle tuhansien eurojen laskun tietämättään ja siten tuhota koko perheen talouden. Nyt tarvitaan suoraselkäisyyttä myös Supercelliltä ja muilta peliyhtiöiltä.
Nyt peliyhtiöt, kansanedustajat ja mepit töihin. Toimikaa!
