JULKAISTU 6.1.2018 Tämä kirjoitus voi suututtaa ihmisiä, jotka eivät kykene käsittelemään maamme lähihistoriaa siten kuin demokraattisessa länsimaassa pitäisi, eli rehellisesti ja avoimesti. Monet niin sanotut vanhan liiton miehet ja naiset haluavat nimittäin painaa koko asian villaisella nyt ja tulevaisuudessa. Suomalaiset yrittäjät ovat kuitenkin tämän maan selkäranka ja he ansaitsevat parempaa. Pankkikriisin uhrit ansaitsevat elämänsä tuhonneista tapahtumista viimein avoimen ja rehellisen käsittelyn.

Kyse on Koiviston konklaavista. Nyt kerron miksi.

Olen itse pitänyt asiaa esillä jo vuosikausien ajan, ja joka kerta joku on todennut asian käsittelyn olevan ennenaikaista milloin mistäkin syystä. Samat selitykset jatkuisivat todennäköisesti maailman tappiin saakka, joten minun mielestäni ”kissa” on nyt aika nostaa pöydälle, koska tapahtumista on kulunut jo yli 25 vuotta. Presidentti Sauli Niinistö kommentoi uudenvuodenpuheessaan 1.1.2018 osuvasti miten suomalaisten tulisi käsitellä omaa historiaansa. Niinistö viittasi sadan vuoden takaiseen Suomen sisällissotaan ja peräänkuulutti avointa ja rehellistä keskustelua myös historian kipeistä asioista.

”Historian suhteen on uskallettava olla rehellinen, sillä vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen. Yhteisö on vahva, jos se kykenee käsittelemään myös kipeitä asioita. Menneisyyden kanssa on hierottava sovintoa.”
– Presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puheessa 1.1.2018

Niinistö osui naulan kantaan. Täsmälleen samaa periaatetta voidaan nimittäin soveltaa myös 1990-luvun pankkikriisin tapahtumiin.

Presidentinlinnassa järjestettiin 6. toukokuuta 1992 kello 19.00 tilaisuus, joka Esko Ahon hallituksen vahvan markan politiikan ja salaisen SSP-sopimuksen kanssa tuhosivat satojen tuhansien suomalaisten tulevaisuuden. Tuolloin yli 40.000 yritystä ajettiin alas, lähes 300.000 suomalaista ylivelkaantui, kymmenettuhannet sairastuivat ja eri lähteistä riippuen jopa 11.000 – 14.500 suomalaista teki itsemurhan. Määrä on lähes mahdoton haarukoida tarkasti, sillä itsemurhat tapahtuivat pitkällä aikavälillä. Aiheen vakavuus on joka tapauksessa niin massiivista mittaluokkaa, ettei asiaa tulisi voida missään sivistysvaltiossa painaa villaisella. Ei varsinkaan Suomessa. Jostain järjettömästä syystä tähän saakka tragediasta on kuitenkin virallisesti vaiettu. Nyt asiaan täytyy tulla muutos.

Kyseessä on yhä edelleen Suomen lähihistorian synkin tapahtumasarja, joka täytyy pitää suomalaisten mielissä ja jota täytyy voida käsitellä syineen ja seurauksineen avoimesti ja rehellisesti. Näin tulee toimia heti, sillä merkittävä osa tapahtumien uhreista on yhä elossa. Vuosikymmenten kuluttua asian käsitteleminen on jo pelkurimaisen myöhäistä. Oikeusvaltion perusperiaatteisiin ei pitäisi kuulua näin vakavien asioiden painaminen villaisella, joten tapahtumien perusteellinen selvittäminen pitäisi aloittaa ilmiselvistä puoluepoliittisista ristiriidoista huolimatta välittömästi. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suomalaiset poliitikot ja muut päättäjät eivät yksinkertaisesti uskalla nostaa kissaa pöydälle, vaikka tapahtumista on kulunut jo neljännesvuosisata.

Mitä toukokuussa 1992 sitten tapahtui?

Sivistyneessä länsimaisessa demokratiassa on käytössä niin sanottu vallan kolmijako, jossa vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettu toisistaan. Kukin näistä kolmesta tahosta hoitaa ainoastaan oman tonttinsa, ja on siten sekaantumatta kahteen muuhun. Toisaalta samaan aikaan kaikkien näiden kolmen tahon tulee nauttia toistensa luottamusta. Yksinkertaista ja toimivaa – mutta vain kun se toimii.

Toukokuussa 1992 presidentti Mauno Koivisto päätti toimia toisin.

Presidentti Koivisto kutsui korkeimman oikeiden presidentti Heinosen kanssa presidentinlinnaan koolle salaisen oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, eli niin sanotun Koiviston konklaavin, jonne oli kutsuttu ryhmä korkeimman oikeuden ja muiden tuomioistuinten tuomareita sekä ryhmä muita oikeusoppineita ja virkamiehiä. Suomi oli juuri ajautunut pankkikriisiin, jossa pankit olivat joutuneet todella ahtaalle. Korkein oikeus oli nimittäin vain kuukautta aiemmin tuominnut ns. ylikorkojutussa ennakkoratkaisun KKO 1992:50, jossa pankin katsottiin nostaneen perusteettomasti asuntolainan korkoa. Pankki siis hävisi oikeudenkäynnin. Tuomio oli tulossa pankeille kalliiksi, koska sen mukaan pankeilla ei ollut oikeutta nostaa yksipuolisesti lainojensa korkoja.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut sitovat alempia tuomioistuimia, joten pankit olivat nyt joutumassa Suomen lain mukaisesti maksajan rooliin. Tämä uhkakuva oli liikaa presidentti Koivistolle, joka päätti kutsua maan ylimmät tuomarit luokseen kuulemaan ohjeistusta siitä miten hänen mukaansa Suomen lakia tulisi tuomioistuimissa tulkita. Ja niin myös tapahtui. Tapaamisen jälkeen kaikki tuomioistuimet korkein oikeus mukaan lukien ryhtyivät tulkitsemaan lakia ennakkoratkaisun sijaan siten kuin presidentti Koivisto oli niitä ohjeistanut.

”Tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.

Koivisto ohjeisti tuomioistuimet ratkaisemaan korkoihin liittyvät oikeusjutut pankkien hyväksi – ja yrittäjien tappioksi. Presidentillisen kurinpalautuksen jälkeen tuomioistuimet tuomitsivat yksityishenkilöt ja yrittäjät häviämään oikeusjutut, vaikka korkein oikeus oli ennen presidentin väliintuloa päättänyt päinvastaisesti ja antanut asiasta päinvastaisen ennakkoratkaisun. Siten myös Suomen korkein oikeus pyyhki ennakkoratkaisullaan omaa takapuoltaan, koska presidentti ohjeisti niin tekemään.

”Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.”
– Konklaavin osallistuja Heikki Ylikangas Laman ja rahan pelurit -kirjassa (2006).

Jokainen meistä 1990-luvulla varttuneista muistaa tuon junailun seuraukset vielä liiankin hyvin. Jos konkurssi tai ylivelkaantuminen ei sattunut omalle kohdalle, niin lähes jokainen tuntee yrittäjiä tai yrittäjäperheitä, joiden tulevaisuus murskautui Koiviston konklaavin ja sitä seuranneen pankkien salaisen SSP-sopimuksen myötä. Pankeille myönnettiin SSP-sopimuksella oikeus ajaa mielivaltaisesti alas yrityksiä, ja presidentti puolestaan ohjeisti tuomioistuimet olemaan tuomitsematta pankkeja korkoriidoissa. Tämän yhtälön ansiosta lukemattomat yrittäjät olivat jättiveloissa loppuelämänsä.

”Se, että presidentti Koivisto kutsui konklaavinsa koolle vain kuukausi sen jälkeen, kun korkein oli antanut kyseisen enakkopäätöksensä (KKO 1992:50), osoittaa presidentissä poikkeuksellista voimakasta halua ja röyhkeyttä puuttua ja vaikuttaa riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaisuihin.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.

Vallan kolmijaon loukkaaminen on demokraattisessa maassa äärimmäisen arka aihe, joten Koiviston konklaavista tehty muistio määrättiin presidentin päätöksellä salaiseksi. Tieto tapaamisesta ja muistiosta kuitenkin levisi myöhemmin julkisuuteen, ja lopulta presidentti Koiviston puoluetoveri, presidentti Tarja Halonen, määräsi keskustelutilaisuuden 36-sivuisen muistion Koiviston kehotuksesta yhä salaiseksi. Salaaminen ei kuitenkaan estänyt asiakirjan vuotamista julkisuuteen.

Vuonna 2013 Yleisradio sai Koiviston konklaavin muistion nähtäväkseen ja raportoi sen sisällöstä. Koiviston konklaavia on käsitelty lisäksi myös muun muassa useissa juridiikkaan liittyvissä blogeissa sekä Antti-Pekka Pietilän kirjassa Pankkikriisin peitellyt paperit (2008) ja Seppo Konttisen kirjassa Salainen pankkituki (2007).

”Muistion mukaan Koivisto nosti avauspuheessaan esiin pankkien vaikeudet. Syynä tähän oli maaliskuussa 1992 presidentin järjestämä talouspoliittinen keskustelutilaisuus, joka oli kääntynyt keskusteluksi ”luottolamasta ja pankkien umpikujatilanteesta.”
– Yleisradion uutiset 2013

Tämän lisäksi presidentti Koivisto totesi konklaaville, että korkein oikeus oli niin sanotun korkojutun ennakkoratkaisussa antanut hänen mielestään liikaa painoarvoa pankkien mainosten ja mainospuheiden sisällölle. Itse tulkitsen lausunnon siten, että Koiviston mielestä pankkien tulisi saada valehdella yrityksille ja kuluttajille, kunhan pienellä präntätyssä pankki vapautettaisiin vastuusta. Alla on suora lainaus presidentti Mauno Koiviston puheenvuorosta konklaavin tilaisuudessa vapaasti tulkittavaksi. Lausunto on peräisin konklaavin alkuperäisestä muistiosta, jonka presidentti Tarja Halosen on sittemmin salannut.

”Oikeuslaitos on nyt ottanut sen kannan, että se ei ole tärkeää, mikä on paperiin pantu, jonne nimet on pantu alle, niinkuin minä luulin ja pankkitarkastusvirasto luuli ja valvovat viranomaiset ovat luulleet, että se on tärkeää, vaan tärkeäksi on tullut se, että mitä on puhuttu silloin, kun rahaa on myyty, mitä on mainoksissa sanottu.”
– Presidentti Mauno Koivisto konklaavissa 6.5.1992

Presidentti on Suomessa ylimmän toimeenpanovallan edustaja, jonka puuttuminen riippumattoman tuomioistuinten toimintaan on äärimmäisen vakava asia, sillä se loukkaa rajusti oikeusvaltion perusperiaatteita. Kun tähän kokonaisuuteen lasketaan vielä Esko Ahon hallituksen vahvan markan politiikan seuraukset ja pankeille myönnetty salainen oikeus kaataa yrityksiä, niin tällaisen toiminnan traagiset seuraukset sadoilletuhansille suomalaisille yrittäjille, yrittäjäperheille ja heidän läheisilleen tekevät Koiviston Konklaavista synkimmän yksittäisen tapauksen itsenäisen Suomen lähihistoriassa.

Pelkästään Koiviston konklaavia ei tietenkään voida syyttää koko laman seurauksista, mutta ilman sitä suomalaiset olisivat saaneet tuomioistuimissa puolueettomat oikeudenkäynnit ja pankit olisivat joutuneet itse maksamaan omista virheistään. Nyt Koiviston Konklaavi sysäsi pankkien kulut laittomasti yrittäjien ja yrittäjäperheiden niskoille. Se tuhosi ihmisten ja perheiden lisäksi Suomen nousun syvimmästä lamasta, sillä perusteettomien korkotuomioiden seurauksena valtava joukko yrittäjiä joutui elämään koko loppuelämänsä velkavankeudessa sen sijaan, että he olisivat saaneet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja päässeet rakentamaan Suomelle uutta taloudellista nousua jo laman aikana. Nyt yrittäjät maksoivat pankkien pelastamisen.

”Oikeusvaltion kannalta Koiviston konklaavi oli irvokas näytelmä, jonka todellinen tarkoitus ei jälkihymistelyistä miksikään muutu.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.

Nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolsi salaiseksi määrätyn SSP-sopimuksen 200 sivun aineiston julkistamista jo vuonna 1998 toimiessaan valtionvarainministerinä. Hänen mukaansa ei ollut syytä pitää asiakirjoja salassa, koska niiden salailu ei voi olla itsetarkoitus. Toivottavasti Niinistön alkava presidenttikausi lopettaisi viimein myös Koiviston konklaavin salailun, sillä historiasta ei voida ottaa opiksi, jos sen traagiset tapahtumat lakaistaan järjestelmällisesti maton alle. 1990-luvun pankkikriisin tapahtumat eivät saa toistua, joten nyt salailun tulee loppua.

Suomessa elää vielä satoja tuhansia 1990-luvun lamaan liittyneiden oikeusjuttujen ja konkurssien uhreja ja heidän läheisiään. Siksi asia tulee käsitellä nyt heti. Avointen selvitysten jälkeen Suomen valtion tulee esittää virallinen anteeksipyyntö uhreille ja heidän perheilleen. Se on vähintä mitä oikeusvaltion periaatteita törkeästi loukannut valtio voi laman uhreille tehdä. Suomi tarvitsee suoraselkäisiä päättäjiä, jotka uskaltavat presidentti Niinistön ansiokkaan ohjeistuksen mukaisesti käsitellä historiaa rehellisesti.

Suomi tarvitsee ryhtiliikkeen.

”Vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen.”
– Sauli Niinistä uudenvuoden puheessaan 1.1.2018