JULKAISTU 17.1.2019 Populismissa pyritään esittämään helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Maahanmuutto on perinteisesti ollut hyvä esimerkki populismista, jossa keskitietä kulkevat tolkun ihmiset pyritään usein leimaamaan molempien ääripäiden toimesta. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Keskustelua dominoivat molemmat ääripäät, jotka eivät halua tolkun ihmisiä häiritsemään vahvasti polarisoitunutta keskusteluaan. Kyse on lisäksi nähdäkseni ainakin osin myös tahallisesta väärin ymmärtämisestä poliittisin tarkoitusperin.
Suomalaiset päättäjät ovat olleet 1990-luvun alusta saakka aivan liian naiiveja ja sinisilmäisiä turvapaikanhakijoita kohtaan. Kuten Suomessa usein, taas kerran tarvittiin surullinen tragedia ja lähestyvät vaalit ennen kuin valtaosa päättäjistä avasi silmänsä. Tämä siitä huolimatta, että rikostilastot ovat osoittaneet jo vuosien ajan ulkomaalaisten kasvavaneen yliedustuksen seksuaalirikoksissa. Tilastoja ei ole haluttu uskoa esimerkiksi eduskunnassa ja poliisijohdossa, joissa ikäviä lukuja on yritetty perustella ilmoituskynnyksen alentumisella. Tuskin he uskoivat itsekään selitykseensä.
Oulun tapahtumat nostivat maamme ylle synkän pilven, ja jos pilvellä on havaittavissa edes pieni hopeareunus, on se ollut tolkullisten maahanmuuttajien nouseminen otsikoihin. Viimeinkin heitä kuullaan! Suomessa ei nimittäin ole totuttu siihen, että näistä asioista kuullaan kriittisiä äänenpainoja maahanmuuttajien taholta. Erityisesti Eva Tawasolin ja Rajkumar Sabanadesanin lausunnot ovat olleet erityisen tärkeitä, koska näillä asiantuntijoilla on aivan toisenlainen mandaatti kommentoida tapahtumia kuin meillä sivusta seuraavilla suomalaisilla. Tawasol ja Sabanadesan puhuvat molemmat kriittisesti ja rohkeasti asioiden oikeilla nimillä. Tällaista tarvitaan jatkossakin lisää, sillä näin suuria ongelmia ei saa lakaista maton alle.
”Usein kuulee muistutettavan, että ”tekeväthän suomalaisetkin seksuaalirikoksia”. Tämä on kuitenkin samanlaista whataboutismia kuin mitä esimerkiksi Donald Trump harrastaa.”
– Rajkumar Sabanadesan kolumnissaan 16.1.2019
Minä en ole maahanmuuton asiantuntija, sillä oma asiantuntemukseni koskee lähinnä yrittäjyyttä, taloutta ja työelämää. Toimittajana pyrin turvautumaan asiantuntijoilta ja tilastoista saamiini tietoihin. Poliisi-tv:n toimittajana pääsin aikoinaan perehtymään jonkin verran myös maahanmuuton ongelmiin. Haastattelin silloin juuri rikollisuuteen liittyen useiden eri etnisten ryhmien johtajia, jotka kertoivat miten haastavaa heidän nuorempaa sukupolveaan on pitää kurissa, kun vanhimpien arvovalta oli murentunut liikaa. He kertoivat kuitenkin tuomitsevansa jyrkästi myös omiensa rikokset. Tämä näkökulma on mielestäni jäänyt viime aikoina liian vähälle huomiolle. Valtaosa ulkomaalaisista nimittäin tuomitsee oman ryhmänsä rikolliset, koska tietävät niiden vaikeuttavan koko ihmisryhmän asemaa Suomessa.
Toivon, että suomalaiset mediat päästävät myös jatkossa ääneen kriittisiä puheenvuoroja esittäviä tolkun maahanmuuttajia. He nimittäin osoittavat meille kaikkein konkreettisimmin, että nyt tarvitaan ryhtiliike. Päättäjät saavat heiltä myös tärkeää tietoa miten esimerkiksi lainsäädäntöä ja rangaistuksia tulisi kehittää. Suomalaisen oikeuskäytännön ehdolliset tuomiot eivät nimittäin ole konkreettisia tuomioita, eivätkä siten toimi pelotteena. Sama koskee suomalaista vankilaa, joka on kriisialueilta tulleille turvapaikanhakijoille kuin all inclusive -lomakoti. Sen sijaan turvapaikan peruminen ja karkotus tuomion kärsimisen jälkeen toimisivat aitona pelotteena.
”Jos ihminen on kasvanut kulttuurissa, jossa tasa-arvoa ei tunneta, on toiveajattelua ja jopa hölmöä luottaa siihen, että pari sosiaalityöntekijän (usein naisen) vetämää tasa-arvokurssia vastaanottokeskuksessa muuttaa asian.”
– Rajkumar Sabanadesan kolumnissaan 16.1.2019
Mitä sitten pitäisi tehdä? Tärkeintä on ottaa laittomasti maassa olevat kiinni ja poistaa heidät maasta. Jos esimerkiksi Irak ei suostu ottamaan palautettavia vastaan, tulee ulkoministeriön neuvotella tilanteen korjaamiseksi. Euroakaan kehitysapua ei tule antaa maihin, jotka eivät ota omiaan vastaan.
Suomi ei tietenkään voi sulkea rajojaan ja kieltäytyä auttamasta ketään. Suomen pitää kuitenkin auttaa vain niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat. He ovat kiintiöpakolaisia, eli pakolaisleireillä olevia lapsia, naisia ja lapsiperheitä, joille YK:n pakolaisjärjestö on jo antanut pakolaisstatuksen. Lisäksi seksuaalirikosten rangaistuksia tulee koventaa tekijän kansalaisuuteen ja taustaan katsomatta.
Vaadin viime vuonna seksuaalirikosten rangaistusten koventamista ja esitin, että seksi alle 13-vuotiaan kanssa katsottaisiin aina raiskaukseksi, josta tulee aina tuomita ehdotonta vankeutta. Lisäksi esitin, että minimirangaistuksia pitää korostaa merkittävästi, koska maksimin muutoksilla ei ole mitään käytännön merkitystä. Lisäksi rikoslaista täytyy poistaa tuomioiden paljousalennukset. Seksuaalirikokset eivät nimittäin ole tarjoustuotteita, joita saa kaksi yhden hinnalla.
Oikeusministeriössä kaavaillaan parhaillaan lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin uutta nimikettä ”törkeä lapsenraiskaus”, jonka rangaistusasteikko olisi 4-12 vuotta vankeutta. Eduskunnassa on käsittelyssä myös ulkomaalaislain muutos, jossa puututaan turvapaikanhakijoiden uusintahakemuksiin ja mahdollistetaan turvapaikanhakijoiden passien haltuunotto palautusten helpottamiseksi.
Vuoden 2019 alusta lähtien rikoksiin syyllistyneiden karkotuksia nopeutettiin. Tänä vuonna poliisille on osoitettu 26 miljoonaa euroa enemmän rahaa kuin viime vuonna, ja vuoteen 2024 mennessä poliisien määrän pitäisi nousta Suomessa noin 7850 poliisiin. Nämä muutokset eivät vielä estäneet ulkomaalaisten seksuaalirikosten paisumista kansalliseksi ongelmaksi, mutta ne ovat kuitenkin askel oikeaan suuntaan.
Suomalainen hyvinvointivaltio pyrkii pitämään parhaansa mukaan huolta yhteiskunnan heikoimmista ja vähäosaisista jäsenistä, mutta yhden tappajajoukon edessä seistään kuitenkin edelleen tumput suorana tekemättä mitään konkreettista asian korjaamiseksi. Suomen teillä risteilee nimittäin tänäkin päivänä – myös sinun tätä kirjoitusta lukiessasi – vähintään kymmeniä tappajia, joiden kuriin saamiseksi ei ole tehty läheskään tarpeeksi. Kyseessä on jokapäiväinen ja akuutti kansallinen tragedia, joka aiheuttaa vuosittain määrättömästi surua sadoissa perheissä.
Kyse on rattijuopoista.
Suomessa on rattijuoppojen aiheuttamista tragedioista esimerkkejä enemmän kuin voisin tässä koskaan mainita. Tammi-kesäkuussa 2018 rattijuopumusten määrä kasvoi edellisvuodesta peräti 14,4 prosenttia, ja törkeiden rattijuopumusten määrä peräti 5,17 prosenttia. Jokainen meistä tietää, että nykyisellä valvonnan määrällä tuo on vain jäävuoren huippu. Koska sinä olet ajanut viimeksi puhallutusratsiaan? Niinpä. Sitten synkkään tilastoon: Vuonna 2017 rattijuopot tappoivat Suomessa 38 ihmistä ja vammauttivat 551 ihmistä. Rattijuoppo tappaa siis keskimäärin yhden suomalaisen joka kymmenes päivä. Onko se paljon vai vähän? Entä pitäisikö lainsäätäjien viimein herätä tähän asiaan, vai annammeko tosiaan tragedian jatkua?
Työskentelin 2000-luvun alussa neljä vuotta Poliisi-TV -ohjelman toimittajana ja istuin kymmeniä viikonloppuja poliisiautojen takapenkeillä ympäri maata kaikissa isoissa kaupungeissa ja lukemattomissa pienemmissä kunnissa. Neljän vuoden aikana olin useita kertoja mukana takaa-ajoissa, jossa mentiin tuhatta ja sataa rattijuoppojen ja niihin rinnastettavien huumekuskien perässä. Vaaratilanteita oli lukemattomia. Näimme karmaisevia tapauksia ja niiden seurauksia, joista lehtien palstoilta saadaan yleensä lukea ilman tarkkoja uutiskuvia. Tiedän siis liiankin hyvin millaista jälkeä rattijuopot tekevät maamme teillä.
Kirjoitin tästä samasta asiasta Facebook-sivulleni jo elokuussa, kun rattijuoppo törmäsi Haukiputaalla kahteen lapseen ja pakeni paikalta. Tänään 12. syyskuuta saimme taas lukea lehdistä miten sivullinen nainen kuoli lauantaina Inkoon Degerbyssä, kun yli kaksi promillea puhaltanut rattijuoppo ajoi nokkakolarin maantiellä. Uhrilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Tällaisten tilastojen ja tapausten myötä luulisi hälytyskellojen jo soivan eduskunnassa, mutta ei. Siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla.
Kahden lapsen isänä en voi hyväksyä nykytilannetta.
Mikä olisi sitten oma ratkaisuni? Minusta Suomeen tarvitaan pikavauhtia lakimuutos, joka mahdollistaa rattijuopon ajoneuvojen määräaikaisen tai pysyvän takavarikon jo ensikertalaiselta sellaisissa tapauksissa, joissa kuljettaja syyllistyy törkeään rattijuopumukseen. Seuraamus täytyy panna täytäntöön täysin huolimatta ajoneuvon omistussuhteista. Rikoslain 10 luvussa määritellyn menettämisseuraamuksen tarkoitus on uusien rikosten ehkäiseminen, joten ajoneuvon menetys on mielestäni erittäin hyvin perusteltu seuraamus kyseisellä ajoneuvolla tehdystä rikoksesta, joka aiheuttaa välitöntä vaaraa sivullisille. Ensikertalaiselta auto tulisi ottaa valtion varikolle takavarikkoon esimerkiksi puoleksi vuodeksi, ja rikoksen uusimisen yhteydessä auto tulisi tuomita kokonaan valtiolle menetetyksi. Jälkimmäisessä tapauksessa auto huutokaupattaisiin uudelle omistajalle ja siitä saatavat varat voitaisiin osoittaa esimerkiksi rikosuhrimaksuna rikosten uhrien tukipalveluihin.
Tässä vaiheessa joku voi miettiä, että menetysseuraamus olisi epäreilua tapauksissa, joissa rattijuoppo ei itse omista autoaan. Jos rikoksen tekemisen olennaisena välineenä käytetty auto on leasing-auto tai kaverilta lainattu, niin rattijuoppo vastaa luonnollisesti itse aiheuttamistaan seurauksista auton omistajalle. Tilanne on rinnastettavissa siihen, että rattijuoppo ajaa leasing-autonsa tai kaverinsa auton romuksi metsään. Silloinkin auto menetetään, eikä auton haltijan tai omistajan vakuutusyhtiö varsinaisesti innostu tilanteesta. Jatkossa kannattaisi siis miettiä kahteen kertaan kenelle autoaan lainaisi.
Leasing-sopimuksiin saadaan helposti lisättyä pykälä, jolla vastuu määritellään tapauksissa, joissa auto määrätään menetetyksi valtiolle tilapäisesti tai pysyvästi kuljettajan rattijuopumuksen vuoksi. Auton haltija vastatkoon käytössään olevan auton käyttämisestä. Poikkeuksena tästä pääsäännöstä tulisivat tietenkin tapaukset, joissa auto on selkeästi varastettu. Poliisin tehtävä olisi selvittää onko auto otettu käyttöön luvatta vai ei.
Suomen nykyinen oikeuskäytäntö on rattijuopoille kuin yhtä suurta yläkoulun jälki-istuntoa. Tuomiot ovat muille aiheutettuun vaaraan nähden mitättömiä. Korkein oikeus on jopa linjannut ennakkoratkaisuissaan (mm. KKO:2005:75), että ajokiellon määrääminen on tehokas keino estää rattijuopumuksen toistumista. Väärin. Käytäntö on osoittanut lukemattomien ihmishenkien menetyksellä, että korkeimman oikeuden näkemys ei pidä paikkaansa. Ajokielto ei ole lainkaan rangaistus, kun sitä ei noudateta ja kun rikoksentekoväline odottaa oven edessä käynnistämistään. Ensimmäisen kossupullon jälkeen kaasu on jo pohjassa – väitti korkein oikeus sitten ihan mitä tahansa. Tästä on olemassa lukemattomia traagisia käytännön esimerkkejä.
Pari vuotta myöhemmin korkein oikeus tuli kuitenkin järkiinsä ja antoi ratkaisun KKO:2007:85, joka on samaan aikaan synkkä ja valoista. Synkkää oli se, että tapauksen kuljettaja oli jäänyt kiinni peräti 16 kertaa ennen autonsa takavarikkoa. Toisin sanoen hän oli ajanut kännissä ehkä jopa kymmeniä kertoja. Samassa ratkaisussaan KKO linjasi upeasti ja aikaisempaa oikeuskäytäntöä muuttaen, että liikenneturvallisuus painaa vaakakupissa kalliin auton arvoa enemmän. Ennen tätä rikkaat rattijuopot saivat pitää autonsa, koska kalliin auton menettämisseuraamus katsottiin kohtuuttomaksi. KKO:2007:85 kuitenkin muutti tilanteen vahvistamalla, että myös kallis auto voidaan jatkossa takavarikoida liikenneturvallisuuden nimissä.
Rattijuopumukset 2015-2017
On totta, että jo nykyisen rikoslain 10 luvun 5 §:n 2 momentti mahdollistaa rattijuopon auton takavarikoinnin, mutta käytännössä niin käy törkeiden rattijuopumusten määrään nähden aniharvoin. Poliisihallituksen mukaan rattijuopoilta takavarikoitiin vuonna 2014 yhteensä 64 autoa, vuonna 2015 yhteensä 96 autoa ja vuonna 2016 yhteensä 73 autoa. Tilasto ei kerro moniko auto jäi pysyvästi takavarikkoon. Vain murto-osa kännissä ajeluista päättyy kiinni jäämiseen, joten rattijuoppo pääsee vaarantamaan ihmishenkiä jopa kymmeniä kertoja ennen kuin yhteiskunta ottaa häneltä rikoksentekovälineen pois. Menettämisseuraamuksesta tulee tehokas pelote vasta, kun se on mahdollista määrätä jo heti ensimmäisellä kerralla. Nykyisin tällaista pelotetta ei ole, koska ensikertalainen ei koskaan menetä autoaan. Ei vaikka ajaisi kolmen promillen kaatokännissä lapsia täynnä olevaan bussikatokseen. Asialle täytyy siis tehdä jotain ja nopeasti.
Yksikään rattijuoppo ei lähde vahingossa juovuksissa auton rattiin. Teko on siis aina tahallinen. Siitä huolimatta ihmishenkien menettämiseen johtaneiden rattijuopumusten rikosnimike on nykyisin yleensä kuolemantuottamus. Tätäkin tulisi harkita perusteellisesti uudelleen, sillä kuolemantuottamuksen sijaan sivullisten kuolemaan johtavien rattijuopumusten oikea nimike ja sen myötä myös tuomion pitäisi olla tappo. Sastamalan helmikuun 2017 tapauksessa tuomioistuin katsoi teon niin suunnitelmalliseksi, että tekijä tuomittiin taposta. Se oli äärimmäisen harvinainen poikkeus. Suomen rikoslaissa säädetään eri tekojen rangaistusasteikoista, joita tuomarit eivät kuitenkaan todellisuudessa käytä. Rangaistukset ovat nimittäin säännönmukaisesti ainoastaan asteikon alapäästä. Kun tuomioistuimet eivät selvästikään osaa käyttää niille määriteltyjä työkaluja, tulee lainsäätäjän korjata tilanne muuttamalla työkaluja, eli rangaistusasteikkoa ja muita seurauksia.
Suomessa rattijuopumuksen raja on 0,5 promillea, joka on muihin Euroopan maihin korkeaa keskisarjaa. Valtaosassa naapurimaistamme rattijuopumuksen raja on nykyisin 0,2 promillea. Suomen promillerajan alentaminen on tasaisin väliajoin otsikoissa myös poliitikoiden toimesta, mutta se ei ole ainoa toimiva ratkaisu. Miksikö ei? Koska promillerajan alentaminen ei yksin auta niin pitkään kuin rangaistukset sen ylittämisestä ovat aivan liian lievät. Suomen tulee korjata tämä vakava valuvika törkeiden rattijuopumusten rangaistuksissa ennen kuin promillerajaa lähdetään laskemaan. Rajan alentamisella on varmasti vaikutusta, mutta yksin tehtynä sen pelote ei ole riittävä, kun rikoksentekoväline on koko ajan käsillä odottamassa käyttöään.
Vanhan paikkansa yhä pitävän sanonnan mukaan suomalaisen kannattaa hypätä kännissä auton rattiin, jos haluaa tappaa toisen ihmisen. Silloin tekijä selviää ehdollisella tai korkeintaan vuoden vankilavisiitillä. Sanonta pitää ikävä kyllä paikkansa.
Kuten edellä totesin, esimerkkitapauksia on satoja. 10-vuotiaan tytön kahden promillen humalassa tappanut rattijuoppo tuomittiin vuonna 2015 vain viiden kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Ehdolliseen! Käytännössä tappaja siis vietti muutaman kuukauden leppoisasti vapaalla jalalla kahvitellen, elokuvissa, harrastuksissa ja asui tietenkin kotonaan. Yksi traagisimmista tapauksista on vuonna 2012 tapahtunut 11-vuotiaan Matleena-tytön tapaus, jossa Itä-Suomen hovioikeus alensi pikkutytön tappaneen rattijuopon 2 vuoden ja 7 kuukauden tuomiota viidellä kuukaudella, koska ajettu matka oli niin lyhyt. Anteeksi mitä? Koska matka oli niin lyhyt! Tappaja istui ensikertalaisena vankilassa vain vaivaisen vuoden. Tekijä oli 2,58 promillen kaatokännissä autoillut 52-vuotias nainen.
Tekijä oli jäänyt aiemminkin kiinni rattijuopumuksesta.
Mieti sitä hetki.
Kaksi kuukautta sitten, heinäkuussa 2018, rattijuoppo tappoi kaksi ihmistä Mäntyharjulla noin 200 km/h nopeudella tapahtuneessa nokkakolarissa. Paikkakunnalla oli yleisesti tiedossa, että miehellä oli tapana ajaa kännissä. Edellisen kerran mies oli jäänyt poliisille kiinni rattijuopumuksesta vain muutamaa päivää aiemmin ja tällä kertaa hän lähti pakoon ikävin seurauksin. Ajokorttia miehellä ei enää ollut, mutta auto hänellä kuitenkin oli edelleen rikoksentekovälineenä.
Mieti sitäkin hetki.
Ajokortilla ei ajeta, mutta autolla ajetaan. Tässä yhteydessä on taas paikallaan muistuttaa, että korkeimman oikeuden mukaan ajokielto on riittävän tehokas keino estää rattijuopumusten toistumista (KKO:2005:75), vaikka tuossa tapauksessa oli kyse toistuvasti rattijuopumukseen syyllistyneestä henkilöstä.
Oikeuskirjallisuudessa (Pekka Viljanen, LM 3/2004 s. 493 – 501) ja rikoslain uuden 10 luvun (26.10.2001/875) esitöissä (HE 80/2000 vp s. 28) on katsottu mielestäni perustavalla tavalla virheellisesti, että rattijuopon autoa tulisi kohdella rikoksen kohteena eikä rikoksentekovälineenä. Olen tästä vahvasti eri mieltä. Auto ei ole rikoksen kohde, vaan sen tekoväline. Edellä mainittujen ja kymmenien muiden esimerkkien valossa jokainen meistä voi pohtia kuinka moni rattijuopon uhri olisi jäänyt kuolematta, jos rattijuopolla ei olisi ollut enää autoa, jolla ajaa sivullisten päälle juovuksissa.
Matleenan tappaja vapautui vankilasta jo vajaan vuoden päästä hovioikeuden käsittelystä. Matleena on sen sijaan ikuisesti poissa. Tapaus johti tytön isän Jorma Sonnisen tekemään kansalaisaloitteeseen, joka ylitti vaaditut 50 000 allekirjoitusta kirkkaasti keräten yhteensä yli 62 000 nimeä. Kansalaisaloite luovutettiin eduskunnan silloiselle puhemiehelle Eero Heinäluomalle, mutta eduskunta ei kyennyt tekemään muutoksia, joita kansalaiset valitsemiltaan kansanedustajilta vaativat. Eduskunnan käsittelyssä kansanedustajat tosin vielä vaativat rattijuoppojen rangaistusten koventamista, mutta vaatimukset jäivät pelkiksi juhlapuheiksi. Taas kerran.
Säälittävää tunarointia, sanoisin.
Eduskunnan on aivan turha väittää tekevänsä jotain konkreettista rattijuopumusten vähentämiseksi niin pitkään kuin rattijuopon autoa ei oteta pois edes määräajaksi jo ensimmäisestä törkeästä rattijuopumuksesta. Suomalaiset ovat ilmaisseet jo useasti yksiselitteisen vaatimuksensa rattijuoppojen rangaistusten koventamisesta. Nykyinen eduskunta on ollut täysin kädetön korjaamaan tätä asiaa, mutta ensi keväänä sinullakin on mahdollisuus vaikuttaa asiaan eduskuntavaaleilla.
Itse tulen tekemään hartiavoimin töitä, että minun lapsillani on jatkossa turvallisempi Suomi.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten 13.5.2015 Tamperelainen-lehden kolumnissani ”Kun Suomi kehityksen kelkasta putosi” siitä miten aivan liian monet suomalaiset päättäjät elävät edelleen harhaa, jossa he kuvittelevat ja vieläpä juhlapuheissaan väittävät Suomen olevan jotenkin erityinen digiaikakauden ja uusien liiketoimintojen mallimaa. Ikävä kyllä todellisuus ei aina vastaa juhlapuheita, ja tässä tapauksessa totuus on täysin päinvastainen. Suomen lainsäädäntö nimittäin torppaa kansainvälisten innovaatioiden tulemisen markkinoille, mutta sitä huolestuttavampaa on, että meidän oma lainsäädäntömme torppaa meillä Suomessa tehtävät innovaatiot.
Lähes jokaisen uuden kansainvälisen megahitin takana on paitsi digitalisaation hyödyntäminen myös perinteisten markkinoiden muokkaaminen uusiksi, eli ns. distruptiivisuus. Oli kyseessä sitten taksiliikenne (Uber), majoittaminen (Airbnb) tai musiikin jakelu (Spotify). Meillä Suomessa esimerkiksi peliosaaminen on maailman huippuluokkaa. Meillä on pelien lisäksi kehitetty monia aidosti mullistavia verkkopalveluja, jotka olisivat olleet maailmanluokan hittejä, ellei kivikaudella oleva lainsäädäntömme olisi osalta torpannut niitä – varsinkin tekijänoikeuksien osalta. Tästä syystä on tragikoomista edes juhlapuheissa peräänkuuluttaa ja ylistää suomalaisia innovaatioita niin kauan kuin rajusti jälkeenjäänyt lainsäädäntömme torppaa uusia innovaatioita yksi toisensa jälkeen. Ja lahjoittaa ideat ja palvelut muihin maihin hyödynnettäviksi.
Monet erityisesti Yhdysvalloissa läpi lyöneet digipalvelut ovat toki sielläkin joko rikkoneet lakeja tai ainakin venyttäneet lakien rajoja, kunnes kasvaneen suosion myötä lakeja on ollut lopulta pakko muuttaa vastaamaan kehitystä. Suomessa vastaava ei ole mahdollista, koska by-the-book on meillä uskonto. Tuomioistuimet ehtivät Suomessa torpata rajoja rikkovat, mullistavat ja distruptiiviset innovaatiot jo kauan ennen kuin ne saavat edes marginaalisen mahdollisuuden kansainvälistyä ja saada sitä kautta oikeutuksen.
Vuoden 2015 kolumnissani nostin esiin case-esimerkkeinä varsinkin kirjojen vuokrauspalvelu BookaBookan sekä TVkaistan, joka oli toimivuudeltaan aivan ylivoimainen digiboksi netissä. Valovuosia edellä kaikkia muita alan toimijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Jälkimmäisen oikeustapauksen jälkimainingit lyövät yhä edelleen, sillä syy tähän kirjoitukseen on Elisa Viihteeseen liittyvä erikoistilanne.
Suomen kivikaudella olevan lainsäädännön takia palvelun asiakkaat eivät nimittäin saa vuonna 2017 vapaasti käyttää Elisan verkkoon ulkoistamaansa omaa digiboksiaan, vaan sieltä pyyhitään yli kaksi vuotta vanhat tallenteet. Suomessa on siis mahdollista, että internet on edelleen tekijänoikeuksien iso paha susi, eikä arkipäiväinen palvelualusta siinä missä telkkarin vieressä oleva harmaa muovilaatikko. Siksi meillä on turha puhua uusien innovaatioiden kehittämisestä. Siksi.
Mistä tilanne sitten johtuu? Suurin yksittäinen syy on päättäjien korkea ikä ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä mitä koko internet tarkoittaa ja mitä se mahdollistaa sekä pelossa kaikkea uutta ja uudenlaista kohtaan. Tietämättömyydestä ja pelosta johtuvan muutosvastarinnan takia lainsää ei uskalleta reagoida tarpeeksi nopeasti jos lainkaan. Siksi Suomi on jäänyt digikauden dinosaurukseksi. Päättäjien sukupolvenvaihdos olisi nyt enemmän kuin paikallaan.
Arkadianmäki, nyt viimein järki käteen ja pää pois kivikaudelta.
