Sosiaaalisen median aikakaudella somepalvelujen kehitys on nopeaa, ja erityisesti somenatiivien lasten ja nuorten vanhempien on usein hankala pysyä perässä instojen, snäppien ja tiktokien ristitulessa. Jättisuosioon maailmalla noussut kiinalainen TikTok on vanhempien keskuudessa vielä melko heikosti tunnettu sovellus, vaikka sen käyttäjämäärä on erittäin merkittävä myös suomalaisnuorten keskuudessa.
TikTokin perusajatus on julkaista ja levittää lyhyitä videoita, joista käyttäjät halutessaan tykkäävät. Alunperin pääosassa olivat lähinnä tanssivideot, mutta käyttäjästä riippuen ne ovat jääneet jo taka-alalle. Poikkeuksellisen TikTokista tekee sen aivan ylivertainen algoritmi, joka valitsee jokaiselle katsojalle oman videovirran juuri hänen omien mieltymystensä perusteella.
”Nuorten maailmankuva muodostuu yhä enenevässä määrin sosiaalisen median välityksellä ilman mediasisältöjä kuratoivia journalisteja.”
Supertehokkaan algoritminsä ansiosta TokTokilla on vertaansa vailla oleva kyky saada katsoja koukutettua jopa tuntikausiksi. Jos katsoja pitää tanssivideoista, saa hän niitä tuutin täydeltä. Jos taas liike-elämästä, bisnesvinkeistä ja ihmisten tunteikkaista kohtaamisista, saa hän niitä. Tilanne on sama myös muiden sisältöjen suhteen. Algoritmi tietää mitä käyttäjä ei vielä itsekään tiedä haluavansa.
TikTokia koskevissa keskusteluissa jää kuitenkin usein huomioimatta palvelun merkitys uutisvälittäjänä. Oli käyttäjän kiinnostuksen kohde sitten mikä tahansa, tarjoaa TikTok hänelle välähdyksiä ajankohtaisista uutisista. Nykyisin jo 150 maassa toimivalla palvelulla on 500 miljoonaa kuukausittaista käyttäjää, joten sen merkitystä uutismediana ei tule missään nimessä väheksyä. Päinvastoin.
Valtava käyttäjämäärä mahdollistaa sen, että uutisista saa usein ensi käden tietoa nopeammin kuin uutistoimistoilta tai Twitteristä. Esimerkiksi Beirutin räjähdyksestä levisi TikTokissa kymmenittäin laadukkaita videoita jo silloin, kun perinteisissä uutismedioissa vasta laadittiin ensimmäisiä artikkeleita. Jos jonkin uutistapahtuman voi videoida, on se todennäköisesti jo TikTokissa.
”Somepalvelujen suuri käyttäjämäärä ja käyttäjien kokemattomuus tekevät niistä helpon alustan valeuutisten levittämiselle.”
Meidän aikuisten tulisi huomata, että nuorten maailmankuva muodostuu yhä enenevässä määrin ilman mediasisältöjä kuratoivia journalisteja. Tästä syystä somepalveluissa piilee myös vaaroja. Tänä syksynä TikTokissa levisi itsemurhavideo, joka päätyi myös monien lasten silmiin. Vanhempien tulisikin pitää lapset poissa somepalveluista. Itse vetäisin ikärajan vähintään 10 – 13-vuotiaisiin. Somepalvelujen suuri käyttäjämäärä ja käyttäjien kokemattomuus tekevät niistä helpon alustan myös tahalliselle valeuutisten levittämiselle. Tulevaisuudessa myös uskottavan näköiset deep fake -videot julkisuuden henkilöistä ja poliitikoista tulevat olemaan riski tiedonvälitykselle.
Sosiaalisen median palvelut ovat tulleet jäädäkseen, joten vanhemmat eivät voi enää valita mistä nuoret uutisvirtansa hankkivat. Vanhempien ja koulujen tehtäväksi jää silloin medialukutaidon opettaminen. Merkittävään rooliin noussut medialukutaito on tarpeen niin sosiaalisissa kuin perinteisissä medioissa. 2000-luvulla kaikkeen uutisointiin tulee suhtautua terveen kriittisesti ja pohtia sisältöjen mahdollisia motiiveja. Lisäksi Yhdysvalloissa TikTokia syytettiin taannoin heikosta tietoturvasta sen kiinalaisen taustan vuoksi, mutta se onkin jo aivan toisen keskustelun paikka.
Vanhempien tärkein tehtävä on seurata mitä nuoret somessa tekevät ja keskustella nuorten kanssa avoimesti somesisällöistä ja yhteisistä pelisäännöistä. Samalla vanhemmat voivat ladata palvelun myös itselleen ja seurata mitä heidän nuorensa siellä julkaisevat. Vanhemmat voivat itsekin koukuttua esimerkiksi TikTokin videoihin vaikkapa ruoanlaitosta, tanssista, markkinoinnista tai auton fiksauksesta. TokTokin sisältökirjo on rajaton.
Olen jo vuosia ilmaissut huoleni siitä miten sosiaalisen median myötä vihapuheeseen viittaamisesta on tullut uusi mantra ja eri mieltä olevien kommenteista triggeröityminen vaikuttaa olevan monille jo harrastus ja keino nostaa statusta omien joukoissaan. Vihapuheeseen viittaamisen kynnys on romahtanut, vaikka kukaan ei näytä varmuudella tietävän mitä vihapuhe tarkoittaa saati mitkä kriteerit viestien tulee täyttää ollakseen aidosti vihapuhetta.
Olen viime aikoina havainnut, että juuri vihapuheeseen vetoamalla on ryhdytty vaatimaan nettikeskusteluihin tiukempaa valvontaa ja jopa ennakkosensuuria. Tämä siitä huolimatta, että vihapuheen määritelmä on edelleen retuperällä. Vihapuheeksi luetaan ymmärtääkseni nykyisin myös tavallisiin väittelyihin liittyvä joskus kiivaskin viestintä. Nyt siitä on tutkitusti mustaa valkoisella.
Vihapuhe muuttui nimittäin omalta osaltani konkreettiseksi, kun useat henkilöt ottivat viikonloppuna yhteyttä ja kertoivat minun lukeutuvan Suomessa eniten vihapuhetta saaneisiin poliitikoihin. Sain osakseni osanottoja ja pahoitteluja sekä tiedusteluja miten pärjään saamieni vihaviestien kanssa. Ihmettelin saamiani viestejä, kunnes niiden syy selvisi.
Kuva: Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimus 2019
Ensin luulin, että kyse oli pilasta, kunnes näin oheisen kuvakaappauksen ja sain linkin valtioneuvoston tilaamaan ja Jyväskylän yliopiston ja Punos Researchin toteuttamaan tutkimukseen ”Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon” (PDF). Katson päässeeni tutkimuksen listalla melko kovaan seuraan kokoomuksen joukoissa. Tässä alla puolueemme edustus vihapuhe-tutkimuksessa:
Tere Sammallahti
Petteri Orpo
Juhana Vartiainen
Tuomas Tikkanen
Kai Mykkänen
Timo Heinonen
Alexander Stubb
Atte Kaleva
Sanni Grahn-Laasonen
Henna Virkkunen
Elina Lepomäki
Antti Hakkanen
Petri Sarvamaa
Arto Satonen
Jocka Träskbäck
Vaikka pääsinkin arvovaltaiseen seuraan, täytyy minun kuitenkin omalta osaltani kyseenalaistaa tutkimuksen tulokset. En nimittäin koe joutuneeni kovin usein vihapuheen kohteeksi Twitterissä tai muuallakaan sosiaalisessa mediassa. Olen käyttänyt sosiaalisen median alustoja työkseni vuodesta 2005 lähtien ja eduskuntavaalien alla nousin hetkeksi koko maan poliitikkojen ykköseksi Apu-lehden ja Underhoodin somelistalla. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tietoinen, mikäli lukeutuisin eniten vihaviestejä saaneisiin suomalaisiin poliitikoihin. Tällaista en ole kuitenkaan huomannut, vaikka olen luonnollisesti saanut kriittisiä viestejä ehkä jopa sadoittain. Kriittiset viestit eivät kuitenkaan ole vihaviestejä.
Lukuisat mediat ovat viikonloppuna uutisoineet tutkimuksen tuloksista, ja vielä useammat suomalaiset ovat kilvan äimistelleet vihapuheen yleisyyttä. En tietenkään voi puhua muiden listalla olevien puolesta, mutta omalta osaltani en pidä tutkimuksen tuloksia oikeina. Olen tietenkin saanut paljon kärjekästäkin palautetta, jonka tarkoitus on usein ollut tietoisesti provosoida. Joskus olen myös provosoitunut, vaikka ei olisi pitänyt. Silti en muista montaakaan viestiä, jotka olisin kokenut vihapuheeksi tai joista olisin pahoittanut mieleni. Nyt olisi siis enemmän kuin paikallaan tarkistaa tutkimuksessa käytetyn vihapuheen määritelmä. Se on nimittäin koko tämän keskustelun ja tutkimuksen ydinkysymys.
”Tutkimuksessa vihapuheella tarkoitetaan halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät puheen kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai joiden taustalla on suvaitsemattomuus.”
On tietenkin mahdollista, että minä en ole kokenut saamiani viestejä vihapuheeksi, koska en ole antanut viestien ja painostuksen vaikuttaa mielipiteisiini tai kirjoituksiini. Olen toki huomannut, että jotkut poliitikot ja esimerkiksi istuva hallitus ovat kuin tuuliviirejä, jotka myötäilevät kulloistakin tuulenvirettä, keskustelukumppania ja yhteydenottoa. Silloin myös kokemus vihapuheesta voi olla tavallista herkempi. Lisäksi herkkänahkaiset poliitikot voivat kokea asiat hieman toisin kuin muut. Varsinkin, jos argumenttien loppumista pyrkii komensoimaan vaikkapa viittauksilla misogyniaan.
Suomalaisissa poliitikoissa on erityisesti vasemmalla laidalla runsaasti ihmisiä, jotka tarkoitushakuisesti triggeröityvät hyvinkin pienistä vihjauksista ja tekevät niistä elämää suurempia ongelmia varsinkin Twitterissä. En ole voinut välttyä ajatukselta, että he vaikuttavat etsimällä etsivän sopivaa viestiä, josta pahoittaa mielensä. Usein tavoitteena on saada aikaan mahdollisimman suuri show some- ja medianäkyvyyden vuoksi. Tämä toimintatapa yleistyy varsinkin vaalien alla. Twitter näyttelee Suomen mediakentässä kuitenkin häviävän pientä roolia, sillä se on kuin hiekkalaatikko koulun välitunnilla. Samat ihmiset kommentoivat viestejä päivästä toiseen, ja suuri yleisö eksyy paikalle vain mediakohujen kautta.
”Esimerkiksi vaatimukset tätä sukupuolineutraalia kielenkäyttöä kohtaan ampuvat monessa kohdin pahasti yli. Ihmiset ovat nykyään kauhean herkkiä loukkaantumaan kaikesta. Mistään asiasta ei uskalla enää edes leikkiä laskea.”
– Eppu Normaalin Pantse Syrjä
Kiivas ja nopeatempoinen keskustelu sosiaalisessa mediassa – ei siis vihapuhe – on toki ongelma monille vanhemman koulukunnan poliitikoille. Edellisissä vaaleissa vetäytyi eläkkeelle moni yli 70-vuotias kansanedustaja, ja olen ymmärtänyt yhdeksi eläköitymisen merkittävistä syistä nykyisen totuttua nopeamman tiedonvälityksen sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä medioissa. Ymmärrän toki, että hektisyys ja kärkäs kieli voivat ärsyttäessään tuntua vihapuheelta. Mikäli näin käy, kannattaa poliitikon yksinkertaisesti pysytellä poissa alustoilta, jotka eivät hänelle sovi.
Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä
Takavuosina kansanedustajat antoivat kommentin tai pari viikossa, mutta nykyisin pitää olla valmiina reagoimaan kysymyksiin ja kritiikkiin jo minuuteissa. Yksi somepäivitys voi aiheuttaa hetkessä kymmeniä kommentteja ja kysymyksiä, joihin kaikkiin ei yksinkertaisesti ehdi vastata. Silloin voi olla helpompi jättää osallistumatta koko keskusteluun. Ei siis ihme, että tällainen hektisyys ei välttämättä kiinnosta vanhaa kaartia. Kun siihen päälle tulee vielä kritiikkiä kaikista somekanavista, niin keskusteluun osallistumisen kynnys voi nousta korkealle. Viestitulva ja kritiikki eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita vihapuhetta, vaan edustavat sosiaalisen median kulttuuria. Niin hyvässä kuin pahassa. Maailma muuttuu.
Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä. Rikoslaissa on määritelty riittävällä tavalla esimerkiksi kunnianloukkausten ja laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Sananvapaus tarkoittaa vapautta sanoa, ja jokainen vastaa sanomisistaan tarvittaessa myöhemmin tuomioistuimessa. Viimeistään tämä tutkimus osoitti, että vihapuhelakia saati ennakkosensuurin tai nettivalvonnan kiristämistä ei tarvita. Sen sijaan vihapuheen yleinen tuomitseminen asenteiden tasolla olisi tietenkin paikallaan. Siihen me jokainen voimme yhdessä vaikuttaa.
Mutta ennen sitä täytyy määritellä vihapuheen tunnusmerkit.
PÄIVITYS 9.10.2019
Nyt sain tiedon, jota ounastelinkin jo tuossa edellä, kun minut oli listattu vihapuheen suurimpien uhrien joukkoon. Valtioneuvoston tilaaman tutkimuksen mukaan someviestit ovat nimittäin vihapuhetta, kun niissä esiintyvät esimerkiksi nämä sanat:
Olen itsekin syyllistynyt vihapuheeseen, koska olen käyttänyt useita kertoja esimerkiksi nimitystä aivopieru. Tällainen tutkimus vesittää oikeaa ongelmaa, eli sitä, että monet ovat oikeasti järjestelmällisen someahdistelun kohteena. Lillukanvarsien ja ongelman tarkoitushakuisen paisuttelun sijaan tutkijoiden tulisi keskittyä olennaiseen. Tämä tutkimus ei ollut sitä.
Olin pari päivää pois Suomesta ja somen perusteella maan ykkösuutinen on omia panojaan omassa kodissaan kuvannut julkkisjuontaja. Tuomas Enbuske kirjoittaa vieläpä ”seksuaalirikoksista”, vaikka todellinen rikosnimike on käsittääkseni salakatselu. Korjatkaa jos olen väärässä. Samaan aikaan somekansa vaatii ehdotonta vankeustuomiota ja huutaa viranomaisia sekä suurin piirtein Hannu Karpoa apuun.
Suomessa rikollinen saa yleensä asianmukaisen tuomion, jos hänet todetaan tuomioistuimessa syylliseksi. Vasta tuomioistuin päättää onko rikosta tapahtunut ja jos niin millainen rikos. Siihen saakka voimassa on syyttömyysolettama, joka ei tietenkään ole mukava asia, koska siksi somekansan ei pitäisi ennen tuomioistuimen päätöstä huutaa barrikadeilla maksimituomiota ja julistaa millainen ihmishirviö on kyseessä. Törkeimmissä viesteissä ja kommenteissa juontajan salakuvausta on verrattu jopa raiskaukseen. Somesta löytyy parhaillaan valtava määrä viestejä, jotka täyttävät sekä törkeän kunnianloukkauksen että laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Onko kukaan paheksunut noita laittomuuksia?
Aikanaan tuomio tulee tai ei tule, mutta asia ei ole somekansan käsissä. Salainen videokamera yöpöydällä ei tietenkään ole kodin valvomista. Intiimejä puuhia ei tietenkään saa kuvata edes omassa kodissaan silloin, kun mukana on toinen kuvaamisesta täysin tietämätön osapuoli. Äänitys voi sekin mennä tulkinnasta riippuen samaan sarjaan. Oli syyllistynyt rikokseen tai ei, niin kyseinen juontaja on nyt saanut paskaa niskaansa paljon enemmän kuin mitä suomalainen tuomioistuin koskaan voi hänelle tämän maan rikoslain perusteella langettaa.
Suomen rikoslaissa maksimituomio salakatselusta on yksi vuosi vankeutta. Se on kuitenkin pelkkää silmänlumetta, sillä lähes poikkeuksetta salakatselusta on tuomittu pelkkiä sakkorangaistuksia. Somekansa on kuitenkin oman elinkautisen tuomionsa jo julistanut, vaikka poliisi on hädin tuskin aloittanut asian tutkinnan. Vastaavia tapauksia paljastuu Suomessa vuosittain lukemattomia, ja muut tekijät saavat mahdollisesta rikoksestaan vain lain ja tuomioistuimen määrittämän rangaistuksen. He eivät saa median ja somekansan antamaa kovennettua tuomiota, joka voi olla jopa julkisen uran elinkautinen tuomio. Tämän tapauksen juontaja saa kyllä tuomionsa, jos hänet katsotaan tuomioistuimessa syylliseksi. Siihen saakka maltin tulisi olla valttia niin somessa kuin medioissakin.
