Eräässä ruokatavarakaupassa kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin. Hämmentyneenä vanha rouva selitti anteeksi pyydellen, ettei hänen nuoruudessaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa vastasi nenäkkäästi: ”Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä.”
Kyseinen vanhempi naishenkilö ajatteli kotimatkallaan, että oikeassahan se kaupan kassaneiti oli:
”Ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.
Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä ajatuksia miettineet.
Lasten vaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä. Pyykki kuivattiin narulla, eikä missään sähköllä toimivassa kuivaustornissa. Tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti. Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä ajatuksia.
Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta joka huoneessa. Ja tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä täyttänyt koko olohuoneen seinää. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin, koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kahvi keitettiin pannussa, eikä kahviautomaatissa.
Kun pakkasimme jotain herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä käsikäyttöinen ruohonleikkuri. Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla, emmekä kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.
Kun janotti joimme vettä kraanasta sen sijaan että olisimme joka kerta käyttäneet pullovettä. Täytimme täytekynät musteella, emmekä ostaneet heti uutta kynää, kun muste alkoi ehtyä. Ja vaihdoimme partahöylän terän heittämättä koko kapinetta roskiin, kun terä tylsyi. Siihen aikaan ihmiset käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tai isän tarvinnut hoidella heidän takiaan 24-tunnin taksipalvelua.
Kotona oli yksi pistorasia huonetta kohti, eikä kokonaista rivistöä jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille. Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän ruokapaikan.
Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia?” pohti vanhempi rouvahenkilö ja käveli parin kilometrin kauppareissulta kotiinsa sen sijaan, että olisi ajanut kolme pysäkinväliä bussilla.
Verkossa kiertää parhaillaan yllä oleva osuva tarina vihreistä ajatuksista. Tarinan alkuperä ei ole tiedossa, ja se on julkaistu pikaisen googletuksen mukaan tällä vuosikymmenellä ainakin parikymmentä kertaa eri foorumeissa. Tarina voisi hyvin pitää paikkansa missä tahansa marketissa vaikkapa tänään.
Nykyiset mielestään vihreästi valveutuneet nuoret ja nuoret aikuiset kuvittelevat usein, että heidän elämänsä vihreät arvot olisivat jotenkin ainutlaatuisia, mutta todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Kukaan tuskin lähtee kiistämään, etteikö elämänmeno varsinkin teollisuudessa olisi ollut vuosikymmeniä sitten sellaista, että luonnosta ja vihreistä arvoista ei juuri välitetty. Tarinassa mainitut seikat olivat kuitenkin tavallisille ihmisille arkipäivää ilman, että niiden päälle piti väkisin lyödä vihreä leima.
Vihreää aatetta julistavat kuvittelevat usein virheellisesti, että ihmiset elävät 2010-luvulla jotenkin luontoystävällisemmin kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Realismi on nimittäin vain tiellä, kun aatetta oikein julistetaan. Tarinan mummo eli tilastojen mukaan omaa nuoruuttaan 1960 merkittävästi vihreämmin kuin häntä kritisoinut nuori kaupan kassaneiti. Kaikki ei siis ole niin mustavalkoista kuin aatteen palossa tulee usein kuviteltua.
Kaupan kassalla on toki yllä nähtävän tilaston perusteella perusteltu aihetta huoleen, koska ihmisten hiilijalanjälki on noussut 50 vuodessa lähes kaksinkertaiseksi. Vuoden 1960 kolmesta tonnista on noustu yli viiteen tonniin (5,002 tonnia vuonna 2012) per henkilö, ja se on todella huolestuttavaa. Maailmanlaajuiset taloustaantumat vuosina 1992 ja 2008 näyttävät molemmat tuoneen pudotusta kulutukseen ja sitä kautta päästöihin.
Öljykriisi vuonna 1973 toi tilaston perusteella päästöjen kasvuun positiivisen muutoksen, ja määrät pysyivät aisoissa aina 2000-luvun alkuun saakka. Vuonna 2002 tapahtui kuitenkin jotain mikä syöksi hiilidioksidipäästöt uudelleen rajuun kasvuun. Tuolloin tarinan mummon sijaan kerskakuluttajina olivat kuitenkin jo aivan muut ihmiset.
Suomessa on tehty paljon töitä sen eteen, että maailma saataisiin pelastettua, mutta ikävä kyllä meidän tekomme ovat samaa luokkaa kuin että vuotavaa soutuvenettä yritettäisiin tyhjentää vedestä lusikalla. Katseet kohdistuvat erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, joista varsinkaan ensin mainitun tilanne ei ole Trumpin valtakaudella kovin lohduttava luonnon kannalta. Siitä on kuitenkin turha syyttää vuosikymmeniä sitten nuoruuttaan eläneitä yksittäisiä kuluttajia.
Ei silloin ollut vihreitä ajatuksia.